prima materia

//

Vahvistaako aikomus luottamusta? Rukoilen, älä anna mun mokata tätä prosessia. Se on vähintä, mitä voin tehdä, olla muovaamatta tätä kuoliaaksi. Mä jalostan energiaa kirjaimilla, jotka valuvat. Valkoinen puhveli putoaa kallion reunalta, mustavalkoisena. Pyydän sen suurta paksua henkeä opastamaan mua perille jonnekin tällä tekstillä.

//

En tiedä mitä olen lukemassa.

Teksti liikkuu tasolta toiselle, rajattomana ja silti aivan loogisena.

Tunnistan rytmin, se on suuresti arvostamani kirjailijan kerronnan rytmi, mutta myös ystäväni äänen rytmi, tunnistaisin sen tuhannen joukosta. Jatkan lukemista koska mitään muuta mahdollisuutta ei ole, kuin vetäisin syvään henkeä yhdessä tekstin kanssa.

En todellakaan tiedä mitä olen lukemassa.

En pyydä missään vaiheessa hengiltä selityksiä. En lausu missään kohtaa ilmoille, selittäkää nyt joku, mitä tällä määrällä kieltä kuuluu tehdä. Mä yksinkertaisesti luotan, että tästä tulee jotain, jos opin rauhoittumaan kaaoksessa.

//

Niko Hallikaisen Prima Materia ilmestyi lokakuussa ilmaiseksi Hallikaisen omalle nettisivulle. Lukiessani kirjoitin jatkuvasti itselleni sivunumeroita muistiin, tallensin pätkiä tekstistä erilliseen tiedostoon. Aluksi yritin ymmärtää, sadan sivun jälkeen aloin päästää irti, asetuin kieleen ja kerrontaan, huomasin liikuttuvani. Ajattelin: jotain tällaista on ihan oikeasti mahdollista tehdä. Voisin sanoa: rikkoa lajien ja kerronnan rajoja, mutta ei tässä ole kyse rikkomisesta vaan enemmänkin laajentumisesta, äärettömyydestä, jostain, minne nyt on kanava ihan vitun auki.

Kirjoitin muistiin: ”sivu 210, ihanaa, nyt tää alkaa hahmottua, vaikka eihän sen tavallaan edes tarttis.” Ja hetkeä myöhemmin: ”ruudulla teksti menee yhtäkkiä pieneksi, alan tulkita sitä niin kuin jotain merkkiä, tekstin lukeminen on jokin prosessi”. Ja: ”sivu 222, sormi ihmisyyden pulssilla, sata sivua aiemmin laitoin Nikolle viestin että tää on upeaa tekstiä, olemisen ja ajattelun pulssin äärellä. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä ajattelen asioiden välisiä yhteyksiä jollain erilaisella taajuudella.” Ja vielä, kun kaikki loppua kohden alkaa kiihtyä: ”sivu 284, niko kirjoittaa nyt mennään, jengi, huomaan että alkaa itkettää, en edes ihan tiedä miksi.”

//

Prima Materia on ainutlaatuinen, hypnoottinen pyörre ja taidonnäyte, kirjoittamisen ja kirjallisuuden rakenteiden ja prosessien tutkielma, joka samalla liikkuu ihmisyyden, yhteiskunnan ja ajattelun ytimessä, se on liikkeessä tavalla, joka haastaa ja kutsuu muutokseen, en tiedä miten analysoida sitä harkitusti, toisin sanoen, taitoni eivät siihen riitä. Onneksi toisilla riittää, kuten Pontus Purokurulla, joka kirjoitti siitä hienon arvion, miten ”hiotun korun sijaan on julkaistu sula kulta.”

Riveiltä huokuu valoa ja vihaa ja valoa, rakkautta ja naurua, usein kaikki tulvii yli, kertojan katse kulkee iholta universumin laidoille, rautatieasemilta makuuhuoneeseen ja meren äärelle, niin paljon tapahtuu koko ajan kaikkialla, sisällä ja ulkona, lukiessa tuntuu kuin olisi pyörremyrskyn silmässä, kaikki kieppuu ja pyörii mutta silti on rauhallista, melkein tyyntä, ajattelen: tämä saattaa olla järkevintä aikoihin. Ja jossain itseni sisällä jatkuva liikutuksen tunne, ehkä pitäisi selvittää mistä se kumpuaa ennen kuin kirjoitan tämän tekstin mutta toisaalta miksi, tärkeämpää on tunnistaa sen olemassaolo, että kirjallisuus voi yhä saada tällaista aikaan, säteillä suoraan kaikkien kerrosten lävitse,

lempeästi piirrettyjä kujia rakennettuna raivoavalle maailmalle.

//

Lukijalle minussa tämä on pökerryttävä kokemus, kirjoittajalle kuin jokin lahja. Tekstin rytmissä ja asennossa on jotain mikä muuttaa minua, tunnen sen jo nyt, jotain lähtee liikkeelle, jotain uutta ja ennakoimatonta.

Ja ehkä vielä tämä: Prima Materia saa aikaan tunteen, että asioilla on merkitys. Yhteyksillä, kuuntelulla, sanoilla on merkitys, mahdollisuus. Kuten Purokuru kirjoittaa, ”tulee olo, kaikki selviää jollakin tavalla, että tässäkin velkajarrujen ja kansanmurhien ajassa löytyy reittejä muualle.”

Lopulta kaikki on vain hetken sähköä ilmassa.

//