keskivaikea vuosi

 

Ahdistaa. En saa nukuttua.

Tuntuu kuin kannattelisin kuilussa köyden varassa roikkuvia lapsia heikoin käsin, tietoisena siitä että vaikka kuinka ponnistelen, he tulevat lopulta kuitenkin putoamaan.

Lapselle luonnollinen olemisen tapa on liikkua, kysellä, pitää ääntä, kaataa maitolaseja matolle, täyttää suu äärimmilleen vedellä ja sitten purskauttaa se ympäriinsä.

Se on minulle nyt kerta kaikkiaan liikaa. En jaksa puhua heille. Minulla ei ole voimia vastata kysymyksiin. Raahaudun tekemään mitä on aivan pakko. Odotan väistämätöntä räjähdystä, pidättelen, viivästytän sitä, mutta tiedän sen tulevan.

 

Muistatteko Neil Hardwickin vuonna 1999 ilmestyneen omaelämäkerrallisen teoksen Hullun lailla ? Minä muistan, ja erityisen vahvasti mieleeni on jäänyt kuvaus piinaavan surullisesta, uupuneesta ja samalla täydellisen pysähtyneestä hetkestä kun Hardwick seisoo keittiön pöydän ääressä toista tuntia koska ei vaan jaksa tehdä päätöstä istuako alas vai ei.

Mietin silloin pitkään miten tuollainen pimeä on mahdollinen, miten sieltä voi ikinä löytää takaisin, ja minne.

Sen jälkeen olen lukenut kymmeniä teoksia jotka käsittelevät tuota pimeää, sen eri puolia ja sävyjä, mutta yksikään ei ole tehnyt samanlaista vaikutusta, tuonut mielen särkymistä niin lähelle.

 

Masennuksesta puhutaan tällä hetkellä enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten mutta ei se helppoa ole vieläkään, mielen sairauksilla on ympärillään tiukassa pysyvät tabut ja leimat, jotka tuntuvat täysin kohtuuttomilta sen kamppailun rinnalla jonka sairaat ihmiset joutuvat muutenkin taistelemaan läpi.

Viime vuonna ilmestynyt Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi on rohkea, vahva ja kaunis kuvaus vuodesta jolloin mieli jää kaamoksen vangiksi vaikka ulkona valo lisääntyy. Se on yhden naisen ja äidin puheenvuoro siitä millaista on olla introvertti ihminen maailmassa joka tulvii ärsykkeitä, odotuksia ja esilläoloa, yhden kirjailijan puheenvuoro siitä millaista on tehdä luovaa työtä kun mieli ja keho ovat rikki ja solmussa.

Vanhatalo kuvaa masennusta sen keskeltä, upeasti mutta arkisesti, fyysisesti. Ei piilottele tai silottele hetkiä kun hän on aivan sietämätön, itseensä niin syvälle käpertynyt, kohtuuton ja lyijynraskas, ei päästä itseään eikä lukijaa hetkeäkään helpolla.

Väsymys peittää alleen kaikki muut mahdolliset tunteet, saan kosketuksen yksin siihen. Pinnan alla ehkä muhii, mutta minä koen ainoastaan että minua väsyttää, sietämättömästi, koko ajan. Raahaudun päivien läpi kuin ihminen joka ei ole saanut vuosiin levätä.

Rivien välistä huokuu tunne, että kaikki tämä on ollut pakko kirjoittaa vaikka sitten viimeisillä voimilla. Ettei tekstin tarvitse olla säkenöivää ja häikäisevää vaan kirkasta ja selkeää, tunteen ja olotilan välittömästi välittävää.

Masennus ei ole ohikiitävä hetki tarinassa vaan tila, paikka, olemisen muoto johon olen jähmettynyt. Se ei piittaa syistäni ja selityksistäni, se on immuuni mieleni kehittelemille analyyseille ja oivalluksille. Jäsenet ovat raskaat ja keho voimaton, päivät ja tunnit pitkiä, elämä olemassaolon sietämistä.

Taas tuo pimeä, miten pimeä se onkin. Me, jotka emme ole sitä kokeneet, emme voi sitä ymmärtää mutta voimme kuunnella, hyväksyä ja olla väheksymättä. Sen oivaltaminen olisi minusta äärettömän tärkeää.

 

Minulle kirjan koskettavinta ja rehellisintä antia olivat kuitenkin Vanhatalon ajatukset äitiydestä. Viime keväänä luin Helsingin Sanomista Vanhatalon haastattelun ja sen innoittamana kirjoitin silloiseen blogiini aiheesta tekstin, josta saan yhä palautetta.

(Ehkä juuri sen vuoksi, että jutussa oma huomioni kiinnittyi ensisijaisesti tutun kuuloiseen, haastavaan kokemukseen äitiydestä, jäi masennuksen osuus jotenkin sivuun, en edes tajunnut että Vanhatalo oli kirjoittanut kokemuksistaan myös kirjan, ja sen vuoksi luin sen vasta nyt.)

Vanhatalo avaa kokemuksensa äitiydestä ihailtavan paljaasti ja rehellisesti. Hän ei kaunistele eikä kauhistele, turhautuu ja suree kylläkin, kokee epäonnistumisen ja musertumisen hetkiä, joiden lukeminen on yhtä aikaa lohdullista ja vaikeaa.

Kun lapsi sitten nukkui yönsä, olinkin tyytyväisempi, mutta muuten tilanne ei muuttunut. Halusin yhä lukea ja kirjoittaa ja tehdä työtä ja tahdoin sitä liikaa, enemmän kuin tuore perhe-elämämme antoi myöten. Minua kiinnostivat samat asiat kuin aikaisemmin, mutta nyt minulla oli sylissäni ja vieressäni pieni lapsi, se jonka puolesta olisin voinut astua rekan alle mutta joka ei silti tehnyt minusta toista ihmistä, oikeanlaista äitiä.

”Oikeanlainen äiti” on minusta se käsite josta kaikki ongelmat syntyvät, oli äiti minkälainen tahansa, niin kuin olisi olemassa jokin yksi oikea tapa olla äiti. Se on hullua, yhtä hullua kuin se että olisi jokin yksi oikea tapa olla ihminen, mutta silti kovin yleistä.

Vanhatalolla on hyviäkin, rakkauden ja onnen täyteisiä hetkiä, jaksamisen hetkiä, aikoja jolloin tasapainottelu odotusten ja todellisuuden välillä sujuu. Hänellä on lähellään hyvä ja rakastava mies ja tiivis tukiverkko. Mutta jatkuva ideaalin tavoittelu on raskasta kenelle tahansa, ja väsyneelle äidille se on painajainen, puhumattakaan väsyneestä ja impulsiivisesta introvertista äidistä.

Kun elämämme oli hyvää, ei tuntunut tärkeältä kysyä, mikä minussa oikein on vialla, kun en kyennyt olemaan äiti sillä tavalla kuin olin toivonut. 

Sitten ostimme vanhan talon. En ollut selvästikään oppinut mitään impulsiivisten päätösten pitkäaikaisista vaikutuksista.

 

Minulle äitiys on suurilta osin ollut luontevaa ja ihanaa mutta samalla tunnistan itseni niin paljossa kaikessa mistä Vanhatalo kirjoittaa. Minä tiedän miltä tuntuu joka päivä kaivata useamman tunnin täydellistä hiljaisuutta ja miten se kaipaus voi muuttua lähes fyysiseksi kivuksi. Tiedän ainaisen tarpeen saada vain istua ja ajatella, kuulla omat ajatuksensa ja upota niihin, halun vältellä isoja seurueita ja kovia ääniä, alati haaveilla mahdollisuudesta olla jossain poissa, yksin ja hiljaa.

Minustakin maanantai on ehdottomasti viikon paras päivä koska edessä on viisi kokonaista päivää kun työ tarjoaa mahdollisuuden kaikelle sille mitä janoan ja minäkin vihaan keskellä viikkoa olevia arkipyhiä.

Mutta siinä missä Vanhatalo uhmaa rajojaan ja jaksamistaan yllättävänkin usein, minä olen varsinkin äitiyden myötä opetellut suojelemaan itseäni. Välttelen yllättäviä tilanteita ja muutoksia, suunnittelen kaiken minkä voin hyvissä ajoin etukäteen ja varaan residenssimatkoja puolenkin vuoden päähän. Tiedän sen olevan monille sietämätöntä, haluttomuuteni olla vilkas, spontaani ja reipas, mutta sille nyt vaan ei  voi mitään. Tällä hetkellä opettelen sanomaan tämän kaiken myös ääneen, tekemään etenkin läheisilleni entistä selkeämmäksi sen millainen ihminen olen, ja olemaan pyytämättä sitä anteeksi.

Ja toisin kuin Vanhtalo, minä rakastan talvea ja inhoan kevättä.

Huh. Minulla olisi tästä kirjasta ja kaikesta aiheeseen liittyvästä niin paljon sanottavaa. Ehkä palaan tähän vielä. Mutta sitten ennen voitte sukeltaa tämän toisen äidin ja kirjailijan pään sisään, se on kiehtova ja hurja matka.

 

(kuva: Sara Ahde)

Yksi kommentti artikkeliin ”keskivaikea vuosi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s