Tuntematon lapsi

 

Äidin pieni rakas.

Lapsen kädet liikahtivat ja silmät raottuivat. Se yritti selvästi kohdistaa katseensa tutun ääneen suuntaan. En ehtinyt nähdä silmiä kunnolla, ennen kuin luomet sulkeutuivat ja lapsi vaipui takaisin ikkunattomaan pimeyteensä. Toivoin, että sillä olisi jossain itsetiedottoman mielensä kätkössä turvallinen olo, kun se oli saanut kuulla äitinsä olevan läsnä.

 

He ovat miettineet lasta kauan, vuosia, kunnes lopulta päättävät yrittää. Anna tulee nopeasti raskaaksi ja kaikki menee niin kuin pitääkin, vihdoin koittaa heinäkuu ja pieni tytär syntyy, mutta elää vain hetken.

Molemmat vanhemmat ovat tietämättään kantaneet kohtalokasta geeniä, peittävästi periytyvää munuaisten monirakkulatautia, ja sen myötä he joutuvat kohtaamaan päivän ja surun joka on niin syvä, pohjaton, jollaista ei tiedä olevan olemassakaan ennen kuin se osuu kohdalle,

josta sitten kuitenkin, sekunti ja tunti kerrallaan selviää,

jonka rinnalla oppii jälleen hengittämään, elämään.

 

Olen miettinyt tämän Tuomas Juntusen romaanin lukemista sen ilmestymisestä asti, mutta en ole uskaltanut. Ja nyt olen melkein sanaton sen edessä.

Sen omakohtaisuus tekee siitä viiltävän ja lähes musertavan, hetkittäin lopetin lukemisen ja itkin vain, ja samalla aivan hirvittävän hienon. Miten tärkeää tällaisesta on puhua, miten lohdullista onkaan, että tällaisestakin voi selvitä.

Juntunen tavoittaa lapsen saamiseen ja menettämiseen liittyviä tunteita ja hetkiä todella tarkasti. Lukiessani mietin monta kertaa Juha Itkosen romaania Ihmettä kaikki, miten siinäkin kerronta hidastuu ja pysähtyy kipeimpiin yksityiskohtiin ja minuutteihin, aivan kuin juuri niistä pienistä osista olisi saatava ote, pidettävä kiinni, muistettava jokainen säie, että edes jotain säilyisi.

En oikein pysty miettimään miltä tämän kaiken kirjoittaminen on tuntunut, puhumattakaan todellisuudesta, sen elämisestä.

 

Hoitaja sanoi irrottavansa happiletkun. Sen kädet liikkuivat lapsen kasvojen yllä ja irrottelivat teippejä ja laastareita, joilla letku oli kiinnitetty poskeen. Kun Martan kasvot olivat paljaat, hoitaja vetäytyi syrjään, ja olin taas lapseni kanssa kahden.

Keräsin rohkeutta sekunnin tai kaksi, ja jostain sitä löytyi. Ensimmäiset sävelet värisivät tukahtuneina, mutta jatkoin laulamista.

En antanut itkun häiritä laulamistani; tämä oli minun tilaisuuteni laulaa kehtolaulu nukahtavalle lapselleni, ja siitä oli riitettävä isänä olemista koko loppuelämäksi.

 

Juntunen selviää kirjoittamalla, Martan tarinasta tulee pelastusrengas pimeimmässä pimeässä. Ja he selviävät myös pariskuntana, yhdessä, ja se langettaa kirjalle lohdullisenkin sävyn; kaikesta huolimatta elämä jatkuu.

Kerronta on läpi kirjan sujuvaa ja varmaa, paikoin kaunistakin, ja kokonaisuus hallittu. Vaikuttavan prologin ja Martan lyhyen elämän kuvauksen välissä on jonkin verran sellaista verkkaisuutta, jota olisin ehkä tiivistänyt, mutta toisaalta se myös osoittaa, miten tasaista ja puuduttavaakin elämä on silloin, kun kaikki on hyvin. Kontrasti turvallisen arjen ja pahimman painajaisen välillä särkee sydämen.

 

Juntunen pystyy myös tarkastelemaan itseään miehenä ja isänä kiinnostavalla tavalla, ja hurjan rehellisesti. Hän ei peittele epävarmuutta ja avuttomuutta, joita sekä ajatus lapsesta että sen tulo hänessä herättävät, eikä myöskään sitä, miten lujassa tietyt maskuliinisuuden mallit ja rajat hänen elämässään ovat. Kun hän kuvailee isänsä pidättelevän itkua miehekkäästi, minä ärsyynnyn, kunnes muistan ettei tämä ole mikään yhteiskunnallinen kannanotto vaan heidän perheensä tarina: näin tämä on hänelle tapahtunut, näin hän on sen kokenut.

Anna oli ollut oikeassa, minä väärässä. Olin kiitollinen siitä, että se oli painostanut minut isäksi. Tällaisenakin, ja kenties juuri tällaisena, isyyteni oli elämäni mullistavin kokemus, joka ei sallisi minun jäädä ennalleni. Martan olemassaolo läpäisi olemassaoloni kuin isku, jonka tuloa en ehtinyt nähdä. Asentoni hajosi, nyrkkiin puristetut käteni putosivat. Vielä tätä kirjoittaessani en tiedä, johtaako kokemukseni minut sovitukseen vai kadotukseen.

 

Tapahtuu lyhistymisiä, murtumia, raivoa, mutta kirja päättyy uuden raskauden suunnitteluun, hentoon toivoon.

En ole koskaan tavannut Tuomasta, mutta luettuani kirjan minä kirjoitin hänelle koska halusin sanoa kiitos, kirjoitin vaikka tuntui etteivät mitkään sanat riitä. Hän vastasi ja kertoi, että kirjassa kuvattu tragedia oli tapahtunut vielä toisenkin kerran vaikka kaiken piti olla kunnossa, mutta nyt heillä on pieni, terve poika. Että he eivät ole toipuneet, mutta pystyvät ja haluavat silti jatkaa eteenpäin.

Toisen kerran.

Jos kykenisin katsomaan tätä tosiasiaa rävähtämättömin silmin, minun ei enää koskaan tarvitsisi pelätä mitään. Voisin jatkaa matkaani levollisesti kohti maakaistaletta, jonka olin eilen vuokrannut seurakunnalta perheeni leposijaksi. Maailma saisi jatkaa luisuaan pitkin helvetin tietä, sodat ja luonnonmullistukset kaatua ylleni. Olemassaoloni nollapiste tulisi aina olemaan hetki, jolloin avuton ihmislapsi nostettiin käsivarrelleni ja elämän antava happiletku irrotettiin minun suostumuksellani sen huulilta.

 

Elämän julmaa arvaamattomuutta on mahdoton ymmärtää, saati hyväksyä.

Lapsia ei tähän maailmaan tehdä, niitä saadaan, jos jollain täysin ihmeellisellä tavalla kaikki menee hyvin.