’
Ainoat asiat, jotka muistan varmasti ja paikoillaan pysyvästi, ovat kahlehditun naudan ääni, Maxin hymyily ohitseni ja vieras, hämmentynyt nainen, jonka kirkkaanpunainen leninki hehkui hämärässä salissa, ja jota en nähnyt koskaan enää.
’
Kirjoja, joista haluaa kertoa kaiken eikä mitään. Jotka alkavat keskeltä ja lähtevät viemään päämäärätietoisesti jonnekin, ei aavistustakaan että minne, mutta missään tapauksessa matkaa ei voi jättää kesken, se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Jotka naurattavat ääneen ja puristavat rinnan alta, joiden äärellä ajattelee lähes jokaisen virkkeen kohdalla että näin, juuri näin, muista tämä, muista tästä kaikki.
Sellainen kirja on Hanna Weseliuksen uusin romaani.
Romaani hyvin iäkkäästä, perheettömästä naisesta, Nanette Kottaraisesta, jonka päiväkirjojen sivuilla mennyt ja nykyhetki heijastelevat toisiaan, kuvat limittyvät ja lomittuvat, liikahtelevat täydellisen saumattomasti Billie Holidaysta Ukrainaan, linnuista Goyaan, nuoruudesta keski-ikään.
Se on tarina kaikesta siitä mikä jää kerrotun ulkopuolelle – siitä mitä emme muista, halua muistaa tai pysty unohtamaan.
Mihin satakielet menivät 1940-luvulla? Mihin linnut yleensä lentävät, kun horisontti tärähtää? Mihin lensivät Kiovan mustat linnut jotka lensivät ulos videokuvasta minun pääni yli?
Päiväkirjoja kirjoittaa puhtaaksi Leila, joka vaivihkaa rakentaa Nanette Kottaraisen omakuvan muotokuvaksi, mutta kenelle?
’
Tämä on ensimmäinen lukemani Hanna Weseliuksen romaani, ja olen aivan pökerryksissä siitä miten hieno se on. Kerronnaltaan rikas, tarkka ja kiehtova, todella hauska ja hurjan koskettava, ihmeellinen.
Erityisesti nautin Weseliuksen kielestä, joka soljuu kirkkaana ja yllättävänä, on varmaa ja hiottua, mutta ennen kaikkea onnistuu särähtämään juuri oikeissa kohdissa, aivan kuin kuva, jota on katsonut pitkään ja joka sitten syystä tai toisesta heilahtaa, vain vähän, ja yhtäkkiä kaikki kuvassa muuttuu. Siinä on myös kertojarakenne, jollaiseen en ole koskaan ennen törmännyt, ja pidin siitä todella, todella paljon. Vähäeleinen ja pinnalta melkein yksinkertainen, ja lopulta niin upeasti täyteen merkityksiä ja kerroksia ladattu.
Hän alkoi jossain vaiheessa jotenkin rakoilla, Leila sanoi. Hän kirjoitti, että hänen ”täytyy astua valoon”. Hän vuoti, tai ehkä paremminkin tihkui, paperille vuosikymmeniä vanhat asiat, joista ei ollut koskaan puhunut kenellekään. Edes poliisille. Niin, poliisille. Siitä sinun pitää lukea itse. Se on siinä merkinnässä, josta mainitsin äsken. The one that I stole. Minä varastin sen merkinnän sinulle, mutta minä en voi sanoa siitä sinulle yhtään mitään.
Korvani kuulivat, että Leila puhui poliisiasioista, mutta en voinut olla ajattelematta Nanettea astumassa valoon. Miltä hän näytti astuessaan valoon?
’
Helmi Kekkonen 