Kuumaa maitoa

’

Olen etäällä rannasta mutta en tarpeeksi eksyksissä. Minun täytyy palata Britanniaan, mutta minulla ei ole siellä omaa paikkaa, työtä, rahaa eikä rakastettua, joka toivottaisi minut tervetulleeksi takaisin. Kiepsahtaessani vatsalleni näin, että meressä oli meduusoja – noita viehkeitä ja vaarallisia eliöitä, jotka etenivät vedessä hitaasti ja rauhallisesti kuin avaruusalukset. Vasenta olkavarttani viilsi polttava kipu, ja aloin uida rantaan päin. Polttiaislonkerot osuivat minuun yhä uudelleen, ja se tuntui siltä kuin minua nyljettäisiin elävältä.

’

Äiti ja tytär, Rose ja Sofia, ovat Espanjan rannikolla olevassa kylässä saadakseen apua äidin kummalliseen sairauteen, joka on vienyt häneltä kyvyn kävellä.

Naisten välillä lainehtii katkeruus, raivo ja rakkaus – paahtavan auringon alla he kiskovat itseään irti toisistaan, yhteisen elämän loputtomista, tahmeista silmukoista.

’

Deborah Levyn alunperin vuonna 2015 ilmestynyt, jonkinlaiseksi kulttiromaaniksi muodostunut teos on yksi oudoimmista mitä olen koskaan lukenut. Monikerroksinen, häiritsevä ja hypnoottinen, määrittelyä pakeneva. Niin kuin nuo meduusat alun lainauksessa – viehkeä ja vaarallinen, joka saa aikaan outoa poltetta. Tasoja ja merkityksiä on niin paljon, että jossain kohtaa lakkasin edes miettimästä niitä, ja sitten –

Kuumat kalliot. Kirkas vesi.

Meduusat piileskelevät jossain. Niitä ei näy tänään. Minne ne ovat menneet? Olen painanut kasvoni kiinni valkoisiin pikkukiviin. Minulla ei ole vaatteita, mutta kulmakarvani yläpuolelle on uponnut lasinsiru. En ole enää kiinnostunut merkityksistä.

’

En osaa sanoa pidinkö tästä vai en, aivan kuin se olisi jotain mikä ei edes liity tähän romaaniin tai sen lukukokemukseen. Yleensä vieroksun tällaista, mutta nyt se tuntui kiinnostavalta, että on olemassa romaani, jota ei ole tarkoitus ymmärtää tai analysoida, vaan joka on tarkoitus tuntea. En tiedä voiko tästä ajatuksesta saada kiinni, mutta parempaakaan en juuri nyt keksi.

Samalla se myös herättää valtavasti ajatuksia naiseudesta, seksuaalisuudesta, vanhemmuudesta ja yksinäisyydestä – ihmisen sisällä lainehtivasta hurjasta nälästä. Romaanin aikarakenne on todella erikoinen, sinne tänne poukkoileva, enkä ole ihan varma miksi, en missään vaiheessa pystynyt sijoittamaan lukemaani tai kertojaa yhteenkään hetkeen, en tiennyt mistä käsin tätä minulle kerrotaan, ja lakkasin luottamasta kaikkeen minulle kerrottuun.

Olet aina niin kaukana, Sofia.

Ei. Olen aina liian lähellä.

’

Luin tätä hitaasti, usean viikon ajan, aina iltaisin, läpi öiden näin kummallisia unia.