Sisältövaroitus: lapsiin kohdistuva väkivalta
’
Hän makaa hetken nurmikolla kasvot aurinkoon päin ja kuulee junan pitkän vihellyksen kaikuvan pellolla. Hän on viiden kilometrin päässä kotoaan, vaikka ei saa pyöräillä niin kauas. Kohta hän kuolee. Mutta jossain hän on yhä pyöränsä selässä, hän on edelleen luhtavillojen keskellä, silittelee niiden pehmeitä kukkia.
’
Keväällä 1948 Skånen Perstorpissa yhdeksänvuotias Birgitta Sivander löydetään kuolleena metsästä.
Keväällä 2018 Linda Segtnan istuu kirjaston mikrofilmiarkistossa selaamassa vanhoja sanomalehtiä, kun hänen silmiinsä osuu pieni uutinen, jossa kerrotaan Birgitan surmasta.
Seuraavat vuodet täyttyvät paitsi Birgitan tapauksen selvittämisestä, myös arjesta kahden pienen lapsen äitinä; vimmaisesta, hurjasta, pelottavasta ja väistämättömästä matkasta, jonka tavoitteena on kirjoittaa siitä mitä Birgitalle tapahtui, ja ennen kaikkea yrityksestä ymmärtää miten maailmassa voi olla tällaista pahuutta, ja miten siltä voi omia lapsiaan ikinä suojella.
Tapaus saa otteen sisimmästäni. Tuttuuden tunne ja lamauttava pelko. Olen kuullut ihmisten sanovan, että on sattumaa kenen kanssa hankkii lapsia sen jälkeen kun on täyttänyt kolmekymmentä. Että kyse on pikemminkin sopivan ihmisen tapaamisesta sopivassa elämäntilanteessa kuin siitä, että tapaisi sielunkumppaninsa. Kenties näin on myös minun ja Birgitan kohdalla. Juuri sillä sekunnilla arkistossa olen vastaanottavainen hänen katseelleen ja kohtalolleen, ja se antaa uutta voimaa peloille, jotka ovat aina pitäneet minua kuristusotteessaan.
’
En suoraan sanottuna tiedä mitä olen mieltä true crime – kerronnasta. Ymmärrän sen koukuttavuuden ja sellaisen kauhean kiehtovuuden, mitä tapahtui ja miksi, mutta en myöskään voi olla ajattelematta mitä varten se on olemassa ja kenen kustannuksella. Kuinka raastavaa vanhojen tapausten – haavojen – esille ottaminen, tutkiminen ja uudelleen läpikäyminen onkaan heille, joita rikokset ovat alunperin koskettaneet. Toisaalta, jos ratkaisematta jäänyt rikos tulee sen avulla selvitetyksi, onko se sen arvoista? Tai jos rikos on aikoinaan jollain tapaa sivuutettu, vaiettu ja sitten unohdettu, tuoko ääneen kerrottu tarina edes jotain oikeutta uhrille ja hänen läheisilleen? Hän oli, se kaikki tapahtui. En tiedä. Ehkä kyse on lopulta siitä miten tarina kerrotaan. Jos se tapahtuu kunnioittavasti, ketään riepottelematta, kokonaiskuvaa tarkastellen ja mahdollisimman tarkasti ja rauhallisesti tapausta tutkien, se ikään kuin lunastaa paikkansa.
Segtanin esikoisteos on tällainen – raastava, jännittävä, raskas ja surullinen, ja todella taitavasti kirjoitettu. Yhden tapauksen kautta se tutkii väkivallan syntyä ja rakenteita, antaa äänen puolustuskyvyttömille ja rikotuille. Tavallaan en haluaisi lukea, en haluaisi upota tällaiseen maailmaan, mutta kuten Segtnan itsekin kuvailee: Yleensä kartan näitä juttuja, mutta jokin tytön katseessa saa minut janoamaan lisää tietoa.
Valtavan taustatyön avulla lahjakas ja empaattinen kirjoittaja piirtää esiin vuosikymmenten takaisen maailman, jossa pieni tyttö joutuu hirvittävän väkivallan uhriksi. Käsittämättömällä rohkeudella Segtnan sukeltaa niin Birgitan kuin hänen läheistensä mieleen, kertoo pöytäkirjojen, raporttien, lehtijuttujen, haastattelujen ja asiantuntijoiden analyysien perusteella tapahtuneesta oman näkemyksensä. Mitä enemmän hän tutkii, sitä enemmän hän löytää kysymyksiä, aukkoja ja epäselvyyksiä, ja myös lisää väkivaltaa. Kerta toisensa jälkeen hän myös hyväksyy sen, ettei mitään vastauksia välttämättä löydy – aikaa on kulunut niin paljon, epäilyksiä on liikaa. Samalla hän joutuu jatkuvasti kyseenalaistamaan oman työnsä, sen oikeutuksen ja merkityksen. Uudestaan ja uudestaan hän näkee mielessään ja tuntee sisällään Birgitan ja hänen tarinansa, pienen tytön askeleet ja hengitys kulkevat hänen vierellään ja takanaan, eivät jätä häntä rauhaan, eivät hetkeksikään,
”Muista miksi teet tämän”, hän sanoo. ” Siitä syystä, että joku teki tämän minulle.”
’
Birgitan surman ja sen tutkimuksen ohella kulkee Segtanin oma perhe ja äitiys. Hän taistelee univajetta, jatkuvaa väsymystä, riittämättömyyden tunnetta ja pelkoja vastaan aseenaan koko olemassaolon läpäisevä rakkaus. Itsekin äitinä ja kirjailijana samaistun hänen kokemukseensa paikoin todella voimakkaasti, ja toisinaan en ollenkaan. Segtnan on hetkittäin niin syvällä kauhujen ja tummien pudotusten suossa, etten pysty häntä sinne seuraamaan. Eikä minun tarvitsekaan. Kiinnostava olisi tietää, miten paljon tämä kirja, Birgitta, on hänen kokemukseensa vaikuttanut. Olisiko hänen toisen lapsensa vauvavuosi ilman tätä työtä ollut valoisampi, kevyempi, onnellisempi? Ja: onko sillä merkitystä? Segtnan on kuka on, koska hän kirjoitti tämän kirjan. Hän kirjoitti sen maailmassa, joka on täynnä pahuutta, ja hän kirjoitti sen myös äitinä, ehkä suurilta osin juuri sen vuoksi.
Olen aina ajatellut, että jokaisen kirjailijan kohdalle tulee kirja, joka on pakko kirjoittaa, ettei mitään vaihtoehtoja ole. Se voi olla tekijänsä kolmas tai kymmenes teos, tai ensimmäinen.
Sisälläni avautuu avaruus, jonne putoan. Antaudun syötäväksi, kyykistyn odottamaan iskua takaraivoon, mutta sitä ei koskaan tule.
’
Luin tätä kirjaa aina kun oli mahdollista. Paikoin pidätin hengitystä, paikoin kyyneleitä. Useasti ajattelin Bea Uusman häikäisevää Naparetkeä, tunnistin sen saman maanisen ja pakonomaisen tarpeen selvittää ja ymmärtää mitä on tapahtunut, sisällä huutavan hiljaisuuden joka on saatava ulos, lähes hinnalla millä hyvänsä.
Tämä ei ollut aivan yhtä upea kuin Uusman teos, ja paikoin sen lähes yliluonnollisia piirteitä saava kokemusmaailma jätti minut hieman etäälle, mutta luettuani kirjan tunsin sydämeni puristuvan kokoon sen todistusvoimasta, aalloista, jotka lyövät tuosta keväisestä illasta vuonna 1948 aina tähän hetkeen saakka.
Kun nainen on liikkumatta, syvän unen syövereissä, tyttö kumartuu äärettömän hitaasti hänen ylleen. Hän vie toisen käden naisen korvalle. Äkkiä nainen räväyttää silmänsä auki kauhuissaan. Hän tuijottaa seinää. Tyttö istuu hievahtamatta hänen selkänsä takana.
’
Helmi Kekkonen 