elolliset

’

Kuvittele Beringinmeri. Vesimassa Siperian ja Alaskan, Tyynen valtameren ja Pohjoisen jäämeren välissä. Kuvittele Beringinmeri vuonna 1741.

’

Alku on kiehtova, hienosti rakennettu.

Sisälle Helsingin Luonnontieteelliseen museoon, sen saleihin ja huoneisiin, luurankojen ja luiden keskelle, sieltä suoralla leikkauksella vuosisatoja taaksepäin, valtavina velloville merille, Beringin retkikunnan mukaan tutkimusretkelle, jonka tarkoituksena on etsiä meritie Aasiasta Amerikkaan.

Esikoisromaaninsa ensimmäisessä osiossa Iida Turpeinen kirjoittaa esiin pidäkkeettömän luonnon, kuljettaa sairastuneita ja väsyneitä miehiä kohti saarta, jossa heitä odottaa tarinan sydän. Eikä vain tarinan, vaan yhden todellisen, ainutlaatuisen eläinlajin, joka vielä hetken nauttii elämästään, joka vielä hetken on.

Varsinainen kohde jää saavuttamatta, mutta retkikunta, mukanaan luonnontutkija G.W. Steller, löytää jotain muuta – ihmeellisen, satumaisen merilehmän, joka vain kolmekymmentä vuotta myöhemmin on metsästetty sukupuuttoon.

Sata vuotta myöhemmin sen luuranko saapuu Helsinkiin ja päätyy lopulta Luonnontieteelliseen museoon, nahattomana ja lihattomanakin tämä eläin saa muut huoneeseen kootut rangat näyttämään haurailta leluilta.

Stellerinlehmä, Stellers sjöko, Hydrodamalis gigas.

’

Elolliset on selkeästi erittäin tarkan taustatyön tulos – teos, joka yhden eläinlajin kautta kuvaa ihmisen ahneutta, röyhkeyttä ja välinpitämättömyyttä, mutta myös ihmismielen uteliaisuutta, tiedonjanoa ja pyrkimystä ymmärtää sitä mistä me lopulta tulemme.

Se on hillitty ja hallittu, yksityiskohdista rakennettu kokonaisuus, joka aika yllättäen jätti minut kovin etäälle.

Rakastan tutkimusmatkoja ja etenkin armottomien luonnon olosuhteiden kuvausta, ihmisen kamppailua arktisissa ja kaukaisissa maisemissa, tieteen ja historian sekoittamista kaunokirjallisuuteen ja taiteeseen. Jos sen tekee kuin Bea Uusma teoksessaan Naparetki, luen kirjan muutaman vuoden välein ja pakahdun sen järisyttävyydestä joka kerta, pidätän hengitystä ja kyyneleitä. Jos sen tekee kuin Turpeinen, luen teoksen alusta loppuun rauhallisena, loppua kohden jo hieman kärsimättömänä, koko ajan miettien että missä tunne, missä säröt, missä hiki, veri ja pelko, missä kaikki se hurja, villi ja järjetön mikä myös on osa ihmistä ja luontoa, miksi tämä kaikki on koko ajan niin, no, vain hillittyä ja hallittua?

Romaanissa on periaatteessa kaikki ihan kohdillaan, se etenee loogisesti ja osista muodostuu sujuva kokonaisuus, tosin kerronnassa on hieman luettelomaisuutta, joka vaikuttaa sen rytmiin, jokaisella sivulla on toistuvasti ,ja- alkuisia virkkeitä ja tunnelma on lähes läpi kirjan jotenkin aivan samanlainen. Ja tämä on toki makuasia, mutta kielen korullisuus ja vanhahtavuus ei ole minun juttuni ollenkaan, kuten: Hän ajattelee Birgitta-Helenaa, kuinka vaimo antautui hänelle kuin korskea, kaunis eläin. Epookki on toki epookkia, mutta sen voi tehdä myös raikkaalla otteella.

Ennen kaikkea mietin: onko tässä otettu yhtään riskiä, yhtä ainoaa?

Kunnes hetkittäin, etenkin lukujen välissä olevissa kursiivilla kirjoitetuissa osuuksissa jotain hieman muuttuu, rekisteri vaihtuu, kerrontaan tulee erilaista vetoa ja kauneutta, se löytää rytminsä ja vie mukanaan.

Nyt saapuu päähenkilömme, stellerinmerilehmä, vaikka tuon nimen käyttö tuntuu tässä oudolta. Olemme kaukana hetkestä, jona Steller työntyy ulos äidistään, eikä koko ihmislaji saavu näyttämölle vielä kahteen miljoonaan vuoteen, mutta sireenieläinten heimo on eloisa ja runsas. Kallioiden sisuksista ja merenpohjan sedimenteistä esiin nakutetut fossiilit paljastavat kaksikymmentäkahdeksan pyöreälinjaista sukua. Ne kelluvat muinaismerten lämpimissä poukamissa, mutta yksi niistä alkaa tähytä pohjoiseen, hivuttautuu hiljalleen kohti kylmempiä leveysasteita, kasvattaa rasvakerrostaan ja etenee kohti viileämpää vettä. Stellerinmerilehmä kehittää itselleen kylmältä suojaavan kehon, ja lopulta se on kooltaan lähempänä elefantteja kuin muita merilehmiä. Siitä tulee jättiläinen kaltaistensa joukossa, poikkeus suvussaan.

Sama tapahtuu myös romaanin lopussa kun tarina saavuttaa Helsingin ja Luonnontieteellisen museon. Turpeinen sitoo tarinansa langat yhteen ja rakentaa vähäeleisen kuvan, jossa vuosisadat ja elolliset, menetykset ja tuhot hioutuvat koskettavasti yhteen,

se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa.

Minulle tämä romaani herää henkiin tieteen äärellä. Se tavoittaa luonnonilmiöt, vuosisatojen halkomat maisemat ja eläinlajit tarkasti ja paikoin myös tunteella, mutta kaikki muu jää minulle etäiseksi, kuin lavasteeksi. Jos Turpeinen olisi kirjoittanut tästä aiheesta pitkän esseen, olisin varmasti rakastanut sitä.

¨

On aina hämmentävää lukea kirja, joka on saanut pelkkää suitsutusta osakseen, ja sitten huomata, että oma lukukokemus on aivan erilainen. Tai no, ei nyt aivan erilainen, jaan myös monet kirjan saamat kehut sen tärkeästä aiheesta ja ajattomuudesta – sukupuuttoon kuolevia lajeja kun on yhä ja kaikkialla ja lajikato sen kun kiihtyy – historian valottamisesta ja valtavan tietomassan pilkkomisesta tiiviiksi paketiksi. Ja toki kirjan saama suosio ja menestys kertovat, että sille on kysyntää. Se on monin tavoin laadukas, varma ja turvallinen valinta – omaan makuuni juurikin vain liian varma ja turvallinen.

’