’
Kuvailin tapahtumia kahdessa edessäni olevalle poliisille – naiselle ja miehelle – mies istui tietokoneen ääressä, nainen seisoi hänen vieressään. Oli kulunut vajaa vuorokausi siitä kun olin kohdannut Redan.
Kuulustelu oli juuri alkanut, en tiennyt lainkaan mitä tuleman piti. En osannut vielä aavistaa, miten vihaisin itseäni sen vuoksi että olin tullut poliisiasemalle.
’
Nuori mies, Édouard Louis, kohtaa kadulla miehen, vie tämän kotiinsa, ja joutuu väkivallan uhriksi.
Tapahtumista ja niiden seurauksista syntyy raastava kokonaisuus, joka purkaa osiin niin uhrin kokemuksen kuin myös yhteiskunnan ja sen painavat rakenteet. Teoksen rakenne on nerokas, vereslihalla oleva kerronta uskomattoman tarkkaa ja varmaotteista, aiheen käsittely monisyistä ja Lotta Toivasen suomennos loistava.
Olen lukenut nyt kolme Louisin teosta, joista jokainen on ollut todella hieno; ravisteleva, tarkka ja käsittämättömän taitavasti kirjoitettu. En muuttaisi mitään. Näin on käynyt vain Joan Didionin kohdalla.
Toisin sanoen: en edes tiedä mitä sanoa koska kirjat itsessään sanovat kaiken. Ne ovat kuin hiottuja täsmäaseita suoraan lukijan mieleen ja sydämeen. Lukemista ei voi lopettaa, ja kun kirja on luettu, jotain on pysyvästi muuttunut. Upean kerronnan lisäksi ne käsittelevät aiheita, joista yhä liian paljon vaietaan, nostavat esiin kipukohtia tavalla, joka mahdollistaa paitsi empatian ja vertaistuen, myös tarvittavan hapen ja tilan vaikeiden aiheiden äärellä.
Joskus ”kertominen voi olla ainoa mitä jää jäljelle, kun menettää hallinnan ruumistaan ja elämästään”, kirjoittaa Eleonoora Riihinen.
Tästä täytyy puhua, tästäkin voi puhua, et ole yksin.
Tuntuu vähän älyttömältä sanoa näin, mutta sanon silti: Louis on hyvin todennäköisesti paras kirjailija, jota olen koskaan lukenut. Aivan kuin hän ei voisi tehdä mitään muuta kuin täydellistä.
En tunnistanut enää omaa kertomustani. En tunnistanut enää omia muistojani kertoessani niistä; poliisit esittivät minulle kysymyksiä, jotka pakottivat minut kuvaamaan Redan kanssa viettämääni yötä toisin kuin olisin halunnut, enkä tunnistanut enää omaa kokemustani siinä muodossa, johon he kertomukseni pakottivat, kadotin itseni, tiesin että sitten kun olisin edennyt kertomuksessani heidän kysymystensä mukaan ja niihin suuntiin, joihin he minua johdattivat, olisi myöhäistä palata taaksepäin, se mitä halusin sanoa olisi mennyttä
’
Helmi Kekkonen 