’
Vuoden ensimmäinen päivä. Lapset ovat yökylässä, puoliso nukkuu.
Olen kirjoittanut kohta tunnin. Kirja on menossa helmikuun alussa painoon, viimeisiä korjauksia on yllättävän paljon.
En tiedä mikä voisi olla parempi tapa aloittaa uusi vuosi kuin tämä. Tuntuu etten nykyään paljon muuta kaipaa kuin kirjoittamista, juoksemista ja unta. Lapseni ovat parasta maailmassa, mutta tämä hiljaisuus. Ja siinä kirjoittaminen.
Katsoin elokuvan Maestro. Se ei ollut kovin hyvä, mutta alussa oli tämä sitaatti:
A work of art does not answer questions, it provokes them; and its essential meaning is in the tension between the contradictory answers.
Tajusin, että juuri tuota kohti olen romaanini kirjoittanut.
Menneen vuoden vaikuttavimpia olivat Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus, Ia Genbergin Yksityiskohdat, Lydia Sandgrenin Läpileikkaus, Elli Valtosen Tainnutuskehto ja Edouard Louis’n Muutos: metodi, Sinead O’Connorista kertova dokumentti Nothing Compares, Charlotte Wellsin ohjaama Aftersun ja Andrew Haigh’n All Of Us Strangers, joka on yksi parhaista koskaan näkemistäni elokuvista (virallinen ensi-ilta on 8.3). Rakastin The Bearia ja pidin kovasti The Crownin viimeisestä kaudesta. Tällä hetkellä katson Atlantaa, joka on aivan mahtava.
’
En muista kirjoittaneeni tuota edellistä osiota. Hädin tuskin olen muistanut koko blogin olemassaoloa.
Olen ollut kipeänä pitkään, kohta neljä kuukautta. Pitkässä flunssassa, koronassa, vatsataudissa, poskiontelontulehduksessa ja nyt korvatulehduskierteessä. Yksikään taudeista ei ole ollut hengenvaarallinen tai pelottava, mutta on silti ollut vähän raskasta. En muista miltä normaali olo tuntuu. Väsyttää, korvia särkee, päätä särkee, ruoka ei maistu, mieli on apea. Välissä ihan hyviä päiviä, sitten taas blaah. Nyt suunta on varovaisen parempi.
Kaipaan juoksemista koko kehollani. Tänään hölkkäsin kolme kilometriä ja sain jostain tutusta, sen aavistuksesta, kiinni.
Kaikesta huolimatta olen jaksanut tehdä töitä, eli olisin voinut olla paljon kipeämpikin, sanon sen itselleni joka päivä. Saan romaanin vedokset pian korjattavaksi, sitten se on ohi. Kahden ja puolen vuoden työ. Tunteeseen ei totu koskaan. Niin pitkään vain itsellä, piilossa ja turvassa, ja sitten yhtäkkiä kaikilla muilla.
En ole koskaan ennen kirjoittanut teema edellä, nyt ei ollut vaihtoehtoa.
Liv! ilmestyy maaliskuussa. Se käsittelee naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, sen taustalla olevia rakenteita ja tekojen langettamia varjoja, yksilön kokemuksen kautta. Jännityksestä ja levottomuudesta huolimatta uskon, että kirja on hyvä. Se riittää.
Keväällä ilmestyy muitakin kiinnostavia kirjoja, eniten odotan Deborah Levyn, Harry Salmenniemen, Miranda Julyn, Saara Turusen ja Amanda Palon romaaneja, sekä Irene Kajon esikoisteosta Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta, lukisin sen jo pelkän nimen perusteella.
En kyllä ole viime aikoina paljoa lukenut. Romaanin ja kolumnien kirjoittaminen on vienyt kaiken käytössä olevan energian ja ajattelun. Iltaisin olen lukenut muutaman sivun Britt Bennettin romaania Mikä meidät erottaa tai Maggie O’Farrellia, suunnitelmissa on aloittaa Natalia Ginzburgin All Our Yesterdays.
Uutiset herättävät päivittäin ahdistusta ja huolta, maailma tuntuu vain kiihtyvän, eikä hyvään suuntaan. Virran rinnalla omat huolet tuntuvat naurettavan pieniltä, ja niin pitääkin.
Sellaista. Kaikesta huolimatta hauskaa että blogi on yhä täällä. Kuin päiväkirja, tai sen tapainen.
’
Helmi Kekkonen 
Ihana, kun kirjoitit. Onkin ollut näitä ajatuksia ikävä. Tällaisia juuri päiväkirjamaisia. 🙂
TykkääLiked by 1 henkilö
Ihana kuulla!
TykkääTykkää
Uusi romaani tulossa, mahtavaa! 🙏
Suosittelen lukemaan sen Bennettin loppuun. Lomalla luin myös hänen esikoisen ”Äidit”. Tehokas tarinan kaari, taitavaa tekstinkuljetusta ja henkilökuvausta. Henkilöt ovat ristiriitaisia, mikä on tärkeää- niinhän me kaikki ihmiset olemme.
Suosittelemisen arvoisia viime vuodelta jäi mieleen: Al Husainin Huonot tytöt, Kincaidin Lucy, Vasjakinan Haava ja Mbougar Sarrin Miesten syvimmät salaisuudet (kuitenkin kaikista vaikuttavin oli kyllä se Sandgrenin Läpileikkaus). Aivan vuoden viimeisinä päivinä luin Hirvosen Rakkauksien lokikirjan ja se oli erinomainen. Koskettava, autenttinen, osuva. Toivottavasti lisää tulee!
Salmenniemen Varjotajunnan jätin kesken. Olin toisessa maassa, irti arjesta, katselin sivusilmällä uivaa lasta ja tunnelma ei vaan toiminut. En päässyt kirjaan kiinni edes pinnistelemällä.
Muutos: metodi on tällä hetkellä lukupinossa Westön Henry& Mollyn kanssa. Vähän arastelen sitä Muutos- kirjaa, koska kovin karkeaa ja karua ei juuri nyt jaksaisi.
Vuosien tauon jälkeen luin myös yhtä dekkaria (en välitä genrestä). Kokemus ei ole mitenkään muuttunut, en välitä tekstinkuljetuksesta, jossa kaikki pureksitaan auki lukijaa aliarvioiden. En siis tarkoita juonta, vaan sellaista puhkiselittävää kuvailua, joka on jossain dokumenttiselostuksen ja luennon välissä, tasaisen tylsää, pitkää sepustusta.
Tämän vuoden puolella luin Harasekin Pimeän aineen. Kustannustoimittajan olisi ehkä pitänyt laittaa siihen enemmän eforttia, tiivistämismielessä ainakin. Toisaalta Harasekin henkilökuvaus oli toimivaa, jotenkin armeliasta. Muutamassa heistä oli aika infantiileja piirteitä, mutta se ei käynyt häiritseväksi, ja mielestäni se kertoo Harasekin potentiaalista. Naisen kipuilua on niin monessa kirjassa, pitkittynyttä tai jähmettynyttä nuoruutta ja semmoista heikon toimijuuden aiheuttamaa teennäistä sekoilua. Joko se voidaan kuvata taitavasti, sarkasmilla tai sitten pelkästään ärsyttävästi. Parin hyvin suositun kotimaisen kirjailijan kynässä on syntynyt kertakaikkisen yksiulotteisia, omaan loputtoman tyytymättömyyden ja kuoppaan uponneen naisen karikatyyri, mutta tuohon Harasek ei lipsahtanut.
Flunssaisena katsoin elokuvan Maailman huonoin ihminen (löytyy Areenasta ja ehkä myös Netflixiä). Sivuaa juuri tuota edellä mainitsemaani teemaa, hetkittäin melko köykäisesti ja sitten taas ihan perustellusti. Lopussa mietin omia vastatunteita; miksi se ärsyttää niin paljon, kun 30v nainen vaan poukkoilee vastuuttomasti? Mitä se on minulta ”pois”? Ja siinäpä se juju. Sehän ärsyttää siksi, että itsellä oli silloin jo pari lasta, kauheat paineet kaikesta, raskas työ ja alati huono omatunto jostain. Piti suorastaan varastaa aikaa jollekin jumpalle, järjestää jotain synttäreitä, ostaa gore- texiä, pelätä alati kulman takana vaanivia noro-, rsv- tai muita paholaisia, mutta pysyä silti POSITIIVISENA ja freesinä naisena.
Toivottelen tervehtymistä ja juoksuun paluuta pian! Helppo samaistua liikunnan kaipuuseen, kun jo 5pv tauko flunssan takia nuudutti olon. Mielihyväjärjestelmä nukahtaa ja pystyvyyden tunne vaimenee.
TykkääLiked by 1 henkilö