Liv!!

’

Maaliskuussa ilmestynyt romaanini Liv! käsittelee tyttöihin ja naisiin kohdistuvaa seksuaalista häirintää ja väkivaltaa.

Olen itse kasvanut tytöstä naiseksi yhteiskunnassa, jossa on arkipäiväistä ja normaalia pelätä.

Älä kulje pimeällä yksin, älä puhu tuntemattomille miehille, älä pukeudu paljastavasti.

Älä juo liikaa, älä herätä huomiota, älä ikinä näytä että pelkäät.

Olen lähettänyt lukemattomia ”pääsithän kotiin” ja ”pääsin kotiin”-viestejä, kiihdyttänyt askeleitani kotioven ollessa lähettyvillä, puristanut avaimia kädessäni, vaihtanut kadun puolta miehen tullessa vastaan.

En tunne yhtään naista, joka ei olisi käynyt läpi tätä kaikkea.

Vähintään puolet naispuolisista ystävistäni on kokenut seksuaalista häirintää, ahdistelua ja pakottamista, moni on pahoinpidelty ja/tai raiskattu.

Tällä viikolla asia on Valkeakosken järkyttävien tapahtumien takia ollut uutisissakin esillä. Kuten aina, kun pahin tapahtuu, hetken puhutaan, kauhistellaan ja analysoidaan, ja sitten taas: hiljaisuus.

Seksuaalirikoksia tutkinut Tampereen yliopiston lehtori Markus Kaakinen tiivistää Helsingin Sanomien jutussa asian: naisiin kohdistuva väkivalta on käsittämättömän yleistä siihen nähden, kuinka tasa-arvoisena yhteiskuntaa muuten pidetään. Väkivallasta pitäisi puhua enemmän, siihen pitäisi puuttua varhain ja se pitäisi ottaa vakavasti.

Tilastokeskuksen mukaan kolmasosa suomalaisnaisista on kokenut parisuhteessa väkivaltaa ja puolet nuorista naisista kertoo joutuneensa seksuaaliväkivallan uhriksi.

Kun miehet kokevat väkivallan uhkaa, hekin pelkäävät miehiä.

Väkivallan uhkaa edustavat miehet.

’

Sukupuoleen liittyvien rakenteiden ja olettamusten purkaminen on tärkeää ja paikoin aivan välttämätöntä, ja yhteiskunnallinen keskustelu sukupuolesta onkin viime vuosina ilahduttavasti rikastunut ja vapautunut, mutta samalla puhe siitä, että binäärisen sukupuoliajattelun aika on ohi, saattaa tahtomattaan sivuuttaa sen, että väkivalta ja etenkin seksuaalinen väkivalta on nimenomaan sukupuolistunutta väkivaltaa.

Korjatkaa jos olen väärässä, mutta tässä kohtaa sukupuolten välinen ero on olemassa, ja minusta tämän eron myöntäminen ei sodi ei-binääristen ihmisten oikeuksia vastaan.

Sukupuolistunutta väkivaltaa ovat esimerkiksi heteronormatiivisista odotuksista kumpuavat ja jäykkiä sukupuolirooleja puolustavat väkivallan muodot, kuten naisten kontrollointiin pyrkivä henkinen ja fyysinen väkivalta ja nuorten miesten baaritappelut, joiden takana kummittelevat maskuliinisuuden stereotypiat, kirjoittaa Tiina Heikkilä hienossa artikkelissaan, jossa hän haastattelee Päivi Honkatukea ja Marita Hussoa, jotka ovat tutkineet sukupuolistunutta väkivaltaa ja häirintää parin vuosikymmenen ajan

Sukupuolineutraali ajattelu voi piilottaa sukupuolistuneen väkivallan syitä ja rakenteita ja haitata ilmiön hahmottamista. Jos väkivaltaa tarkastellaan sukupuolineutraalisti, ilmiötä ei ymmärretä riittävästi. Sukupuolineutraali puhe piilottaa kiistattomat sukupuolittuneet erot, ja toisaalta sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvan väkivallan erityispiirteet.

Useimmilla EU-mailla on lainsäädäntöä, jolla pyritään ehkäisemään uhrin sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta riippuvaa väkivaltaa, mutta yhteisten ratkaisujen puuttuessa sukupuolistunut väkivalta on kuitenkin edelleen ongelma. 

Valtava, hengenvaarallinen ongelma.

Toivon, että minulla olisi tarjota tähän jokin täydellinen ratkaisu tai vastaus, mutta ei ole. Varhain aloitettu seksuaalikasvatus, puhe suostumuksen merkityksestä ja maskuliinisuuden ahtaan roolin purkaminen olisivat varmasti hyviä tapoja aloittaa. Kaiken väkivallan, myös miesten keskinäisen väkivallan, ympärillä oleva normalisointi ja hyssyttely pitäisi saada loppumaan. Aikuisten tulisi kyetä avoimesti keskustelemaan lasten kanssa asioista, jotka voivat tuntua heille itselleen vaikeilta ja kiusallisilta. Toisin sanoen, ratkaisuja varmasti on, ne vaan vaativat paljon töitä ja rohkeutta, tahtoa muuttaa yhteiskunnassa vallitsevia malleja ja rakenteita. Jos sitä tahtoa ei löydy, uhreja tulee aina vain lisää.

Olen myös lopen uupunut siihen, että edelleen, aina vain, tämä on asia josta lähes poikkeuksetta vain naiset puhuvat. Ja puhuessaan saavat ylleen syytöksiä, vähättelyä ja lisää uhkauksia. Eivät kaikki miehet jne.

Romaanissani on kohta, jossa rikoksen uhriksi joutuneen nuoren naisen sisko purkaa turhautumistaan juuri tähän kysymykseen.

Naisiin kohdistuva ahdistelu ja väkivalta on tässä maassa ja koko maailmassa niin kuin jokin vähän epämukava tosiasia, jonka kanssa vain täytyy oppia elämään. Meidät opetetaan lapsesta saakka olemaan varovaisia ja pelkäämään, meiltä kysytään miksi menit sinne, miksi lähdit tuntemattoman mukaan, miksi joit niin paljon, miksi kuljit yöllä yksin, kun oikea kysymys, siis ainoa oleellinen kysymys olisi, että mikä vittu näitä raiskaavia, lyöviä ja ahdistelevia miehiä oikein vaivaa? Mistä tämä systemaattinen naisiin kohdistuva loputon väkivalta johtuu? Ja miksi helvetissä tätä keskustelua käyvät aina naiset ja uhrit? Tässä mekin istutaan ja mietitään tätä paskaa mitä me ollaan mietitty ja pelätty koko meidän elämä, että mitä jos se osuukin omalle kohdalle.

Missä on ne miehet, ne syylliset, miksei heiltä kysytä mitään? Miksi puhutaan siitä miten ikävää on tulla leimatuksi raiskaajaksi eikä siitä miksi joku raiskaa? Miksei kukaan näistä miehistä ole ikinä missään lehdessä tai keskusteluohjelmassa kertomassa että miksi? Miksi raiskasit, miksi löit, miksi runkkasit bussissa, miksi lähdit seuramaan kadulla? Miksi?

’

Olen saanut romaanistani paljon palautetta ja yksi toistuva huomio on liittynyt romaanin nimessä olevaan huutomerkkiin. Olen pakahtunut jokaisesta viestistä, jossa sen on tulkittu tarkoittavan huutoa kaikkien tyttöjen puolesta, toivetta, halua ja myös kehoitusta elää pelosta huolimatta. Niin sen ajattelin. Halusin korottaa ääneni jokaista ahdistelua, lyöntiä, raiskausta ja tappoa vastaan, vaatia jokaisella tytölle ja naiselle oikeutta elää vapaana ja turvassa.

Valkeakosken tapahtumien jälkeen kaikki tämä tuntuu jälleen entistä vaikeammalta. Miten voin kehottaa ketään olemaan pelkäämättä? Ylen uutisissa rikosta tutkiva poliisi rauhoitteli huolestuneita tyttöjä ja naisia sanomalla, että kyseessä on poikkeustapaus, harvinainen rikos, jonka takia ei ole mitään syytä pelätä aiempaa enemmän.

Ja silti haluan uskoa siihen huutomerkkiin yhä, lisätä vielä toisenkin, korottaa ääneni niin monta kertaa, että jotain alkaa tapahtua.

’