’
Niin heidän elämänsä kulki, lomittain. Äiti ei tietenkään ajatellut niin, eikä Lilynkään olisi pitänyt. Äiti kävi töissä voidakseen pitää huolta Lilystä. […] Lily tiesi sen. Hän ei kertonut kenellekään yksinäisistä öistä, eikä valittanut. Hän kuulosti puhelimessa iloiselta ja piti keskustelut lyhyinä. […] Mutta silti jokin pani vastaan. Kun he olivat kahden, hän painui likelle äitiä, kuin painovoiman vaikutuksesta. Hän yritti pitää äidistä kiinni ja päästä aina vain lähemmäksi, mutta äiti luiskahti kauemmas, etäämmälle. Siitä tuli kuin tanssi heidän välillään. Lily halusi enemmän, mutta äiti teki mielestään tarpeeksi.
’
On pieni tyttö, joka elää äidin poissaolon ja horjuvan psyyken varjossa, ja josta vuosia myöhemmin tulee itsestään äiti. Vastasyntynyt lapsi nostaa pintaan kyltymättömän rakkauden nälän ja hoivan tarpeen, oma lapsuus sekoittuu oman lapsen lapsuuteen, kokemus uudesta elämästä on arka ja vimmainen, eläimellinen.
Golnaz Hashemzadeh Bonden romaani Luontainen käytös on kirkas, pakahduttava, musertava. Lilyn tarve kurottaa kohti äitiään, tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi, on kirjassa kuvattu niin tarkkanäköisesti, että hetkittäin kirja oli laskettava käsistä, vain vedettävä syvään henkeä. Aikuisen Lilyn osuudet olivat hieman helpompia lukea, vaikka silloinkin tasapainoilu lamauttavan kauhun ja valtavan rakkauden välillä laskeutui ihon alle,
he olivat piilossa siinä pienessä maailmassa, jonka hän oli luonut heille. Pimeyden suojissa kukaan ei pääsisi heihin käsiksi.
Miten tulla äidiksi, olla äiti, jos ei ole koskaan itse saanut vanhemmuuden mallia? Miten luoda kotiin turvallinen ja lempeä ilmapiiri, jos on itse kasvanut arvaamattomuudessa ja pelossa? Miten hoivata, jos ei ole itse koskaan tullut hoivatuksi? Miten antaa anteeksi sille, johon ei ole koskaan voinut luottaa? Millainen on yhteiskunta, joka mahdollistaa näin yksinäisen ja vaarallisen lapsuuden? Miten hän, joka ei ollut kuulunut kenellekään, joka oli toivonut että hänelle kuuluisi joku, löytää oman paikkansa, äänensä?
Lilyn mieleen nousi äkkiä jotakin mitä hän ei ollut tuntenut niin pitkään aikaan, että saattoi jo puhua uudesta tunteesta. Mutta tunteessa oli oma tuttu tuoksunsa ja se repi häntä erityisellä tavalla, jota hän ei ollut voinut unohtaa. Hän oli kuvitellut päässeensä jo menneisyydestä eroon, mutta siinä hän taas oli katkerana ja nuutuneena. […] Nyt hän putosi takaisin niiden varaan, omien kantavien rakenteidensa varaan.
Ja niin ne rakenteet kuitenkin saattavat kantaa, hitaasti ja huojuen, mutta silti, miten ihmeellistä se on.
’
Lukiessani minulle tuli toistuvasti mieleen häivähdyksiä jostain romaanista, mutten muistanut mistä, mutta äsken kun kävin katsomassa olenko lukenut Bonden aiempia teoksia, löysin tekstini hänen romaanistaan Olimme kerran, ja tajusin että juuri sitä olin miettinyt.
Taitava, hurja kertoja, joka häikäisee ja järkyttää, jättää jäljen.
Helmi Kekkonen 