tyttö joka en

Sisältövaroitus: väkivalta, seksuaalinen väkivalta

’

Kuiskuttelen hiljaa itsekseni ja nojaudun vasten lavuaaria. Mittailen silmiä, nenää ja suuta. Tiedän viisivuotiaan horjumattomalla varmuudella, etten ole sellainen kuin minun pitäisi olla. Tunne kumpuaa jostain hyvin syvältä, kuten elämän perustavanlaatuisilla asioilla on tapana. Se on yhtä varmaa kuin tieto siitä, kuka on turvallinen aikuinen tai missä koti on. Minussa on jotain vikaa.

’

Niin tyttö ajattelee.

Tyttö Raahesta, meren ääreltä ja puutalokortteleista, maailmasta, jossa kesät ovat keltaisen paahteisia ja polvet aina mustelmilla. Hän viihtyy oman mielensä sisällä ja sopukoissa, seuranaan Valkoinen hevonen ja Näkymätön tyttö. Hän pelkää iltoja kun uni ei tule, mustia öitä ja kummituksia jotka rymistelevät sisään kaikista ikkunoista. Hän on täynnä haaveita, leikkejä ja ajatuksia, kunnes –

seison liikkumatta paikoillani ja puristan ystäväni kättä omassani. Se on pieni ja nahkea. Tunnen sormissani ystäväni sydämen hakkaavan kiivasta tahtia. Vatsassani velloo, aivan kuin hetkeä ennen oksennustaudin alkua. Ja ehkä eteisessä välkkyvät pihassa odottavan ambulanssin valot, ehkä ne pääsevät sisään oven lasiruuduista, mutta tästä en voi olla varma. Ehkä lisään valon muistoihin myöhemmin. Olen varma vain ystäväni äidin painosta päällämme ja huudosta, joka jatkuu ja jatkuu, kunnes ensihoitajat saavat naisen jotenkin autoon. Talo vaikenee.

”Tytöt, ei kerrota tästä kenellekään, jooko?” kanssamme jäävä aikuinen kuiskuttaa. –

ja niin jotain murtuu, tai ehkä on murtunut jo aiemmin, jokin tytössä, särö mielessä, jokin jota on vaikea nimetä mutta josta alkaa muodostua pakko-oireita, paniikkikohtauksia ja ahdistusta, tyttö kasvaa mutta levoton, kuristava pelko pysyy, hän on hieman yli kymmenen kun juo ensimmäisen humalan, olen löytänyt jotain, mikä saa mieleni täysin rauhoittumaan.

’

Laura Juntusen toinen teos kertoo hänen omasta elämästään, elämästä, joka ei ollut hänen omissa käsissään. Masennuksen, addiktioiden ja syömishäriöiden loputtomasta kierteestä, jota toistuvat väkivaltakokemukset entistetään pahensivat. Omien kokemustensa kautta hän piirtää järkyttävän kuvan suomalaisesta mielenterveydenhoidosta, sukupuolittuneesta väkivallasta sekä tyttöjen asemasta niin päihdemaailmassa kuin koko yhteiskunnassa,

hidastavat autot, karvaiset kourat, tahmaiset katseet,

miten häirintä ja väkivalta ovat tyttöjen elämää läpileikkaavia kokemuksia aina lapsuudesta aikuisuuteen saakka.

Hän kuvailee tytön, joka palaa raiskaajan luo, palaa väkivaltaisen poikaystävän luo, palaa hengenvaarallisiin asuntoihin ja metsään ajavien autojen takapenkeille, koska sen häpeä ja trauma tekee ihmiselle, hän ei tiedä mitä muutakaan tehdä, minkä muun arvoinen hän voisi ikinä olla, missä hänen rajansa ovat vai onko niitä ollenkaan. Vanhemmat rakastavat ja huolehtivat, tekevät kaikkensa, mutta tyttö liukuu aina vain kauemmas. Virallista apua vilahtaa siellä täällä mutta kiinni ei ota kukaan.

Meidän pitäisi puhua tästä. Meidän aivan ehdottomasti täytyisi istua alas ja käydä kaikki läpi, käsitellä yhdessä se, mitä minulle tapahtui ja mitä se tarkoittaa, kuinka traumatapahtumat vaikuttavat ihmiseen ja mitä voin nyt odottaa. Mutta ehkä minä olen niin vakuuttava ja ehdoton sanoessani, ettei tästä saa puhua, että niin tosiaan käy. Me emme puhu tästä enää. Lastensuojeluilmoituksen jälkeen ei tapahdu mitään. Me emme palaa seksuaaliväkivaltaan – emmekä missään tapauksessa käytä sanaa väkivalta. Viittaamme vain joskus siihen, mitä tapahtui. Aivan kuin aikuisetkin pelkäisivät sanoa sitä ääneen. Haluamme luottaa siihen, että tämä vain unohtuu.

Juntunen kirjoittaa huolellisesti ja rauhallisesti tavalla, joka tuo mieleen Édouard Louis’n kirjasta lukemani sitaatin kirjailijan tehtävä ei ole selittää todellisuutta, ainoastaan näyttää se,

tällaista se oli, katso.

’

Tapahtumat, tunteet ja kokemukset ovat raastavia, yksinäisiä ja paikoin aivan lohduttomia mutta teksti ei kaikesta huolimatta vyöry päälle, päinvastoin, Juntunen onnistuu säilyttämään siinä hapen ja tilan, kokonaisuus pysyy eheänä alusta loppuun, lukemista on lähes mahdoton keskeyttää.

Hetkittäin kaipasin rekisterinvaihdoksia, sävyn ja tyylin murtamista; pirstaleinen kuva itsestä ja maailmasta olisi tarjonnut kiehtovan mahdollisuuden viedä kerrontaa vieläkin kaunokirjallisempaan suuntaan, mutta en tiedä, ehkä tämän pitää olla juuri tällainen, suora ja kirkas, ilman mitään ylimääräisiä tehokeinoja, virtamaisuudessaan lähellä romaania mutta silti jotain muuta, ja ehdottoman tärkeää.

Tällaista se oli, ja

todellisuudessa tämä kaikki olisi voinut tapahtua kenelle tahansa, milloin tahansa. Kuka tahansa meistä voi sairastua, kokea väkivaltaa tai toimia satuttavasti muita kohtaan. Mutta mielenterveysongelmista ja väkivallasta on mahdollista selviytyä, eikä kenenkään pitäisi jäädä kokemustensa kanssa yksin.

’