tyttö

’

Tyttö on lahjakas, nuori ja kaunis. Minä olen yksin, vanha ja peloissani.

’

Tarinassa ei varsinaisesti ole mitään uutta.

On nelikymppinen pariskunta, heillä talo, lapsi ja koira, takana yhteisiä vuosia, muistoja ja tarinoita. Arki on tasaista, on työt, harrastukset ja viikonloppureissut.

Kaikki on hyvin, kaikki vielä on.

Tulevina viikkoina miehen ärtymys minuun laajenee kuin veteen pudonnut pisara ja ulottuu arkisiin yksityiskohtiin, joihin hän ei ole aiemmin kiinnittänyt mitään huomiota. Haluan uskoa, että kyse on tukasta ja kahvipannun kannesta. Vakuuttaessani asiaa itselleni siivoan ja siirrän huonekaluja paikasta toiseen kuin se pitäisi kaiken muun elämässäni paikoillaan: sohva pyörii olohuoneessa, mutta mies ja minä pysymme sijoillamme aina. Mikään ei muutu, jos vain muistan pestä hiukset.

Mutta kuvaan astuu Tyttö, on jo astunut, eikä kukaan pysy sijoillaan.

Tosiasioiden ja tunteiden tullessa esiin pariskunta alkaa tehdä eroa, hitaasti ja tuskallisesti. Tilannetta yritetään sanoittaa lapselle vaikka aikuiset eivät ymmärrä sitä itsekään. Vanhasta elämästä haluaa pitää kiinni vaikkei se tunnu enää oikealta, omalta, eikä uudesta ole vielä mitään tietoa. Rakkaus ja viha lyövät aaltoina, vuorotellen ja päällekkäin, turhautuminen muuttuu vihaksi, suru peloksi, taistelutahto uupumukseksi, ja kaiken keskellä tarkkarajainen eksistentiaalinen kysymys seuraa minua iltaisin vuoteeseen: Miksi Tytön piti syntyä tähän maailmaan?

’

Sanna Vainion esikoisromaanissa yksi avioero puretaan osiin pala palalta, keskeltä kaikkea, vain sen toisen osapuolen, Friidan, kautta. Näkökulmavalinta on ehdottoman rajaava, mutta perusteltu, ja myös rohkea. Romaani kuvaa hienosti, piinallisen tarkasti hetkiä, joissa elämältä katoaa pohja ja suunta.

Hän, joka on ennen aina ollut siinä, lähtee.

Hän, joka on synnytyssalissa silittänyt hikistä otsaa ja nostanut yhteisen lapsen syliinsä, kuiskii viereisessä huoneessa puhelimeen.

Hän, jonka iholla on kuljettanut kättään tuhansia kertoja, koskettaa jonkun toisen ihoa, nuorta ja kimmoisaa.

Päästyäni nurkan taakse näen miehen istuvan autoonsa, ja katseemme kohtaavat viimeisen kerran ennen oven sulkemista. Mies ei halua muistaa sitä, mitä on jättämässä taakseen. Hän muistaa sen, mikä häntä odottaa.

Erot ovat raastavia ja raskaita, ja rumia. Eivät ehkä joka hetki, mutta jossain vaiheessa väistämättä. Vainion romaanissa molemmat päähenkilöt tuntuvat paikoitellen sietämättömiltä koska sellaisia ihmiset eron keskellä ovat. Jätetyt surussa ja epävarmuudessa vellovia, väsymyksestä toisteisia ja tahmeita, lähtijät uuden rakkauden sokeuttamia, itsekkäitä.

Rakastuminen on niin vahvaa, että se pyyhkii altaan lähes kaksi vuosikymmentä. Nuoren naisen huomio tekee miehestä dynaamisen ja minusta näkymättömän. Miehen elämä tuntuu vasta alkaneen ja omani juuri päättyneen.

Vainion kerronta on rytmikästä ja rauhallista (tosin paikoin olisin vähentänyt turhaa selittelyä, esimerkiksi kun Friida kertoo raivonpurkauksen jälkeen olevansa rutikuivaa maata, on turha lisätä että sellainen syttyy helposti palaamaan, ja pysynyt tarkempana lukujen lopetusten kanssa, paikoin ne olivat upeita iskuja, paikoin taas jotenkin lässähtäviä) ja kokonaisuus pysyy jännitteisenä.

’

Läpi romaanin kävin läpi omaa, reilun kahden vuoden takaista asumuseroani. Vaikka tapahtumista on jo aikaa, ovat tietyt tilanteet piirtyneet mieleeni kirkkaina, sellaisina, ettei niitä voi unohtaa vaikka haluaisi,

puolison katse kun vihdoin kerroin siitä mitä kävin läpi, lasten epäuskon ja surun täytteiset kysymykset, väliaikaisen kodin yksinäinen hiljaisuus, toivon täyttämät aamut ja pelon sotkemat yöt, vimmaiset yritykset pitää vanhasta kiinni vaikkei sitä enää ollut,

eikä niitä oikeastaan haluakaan unohtaa koska ilman niitä ei olisi sitä mitä on nyt, ja vaikka meidän eromme oli erilainen, on melkein huvittavaa miten samankaltaisia tietyt tilanteet olivat, lähes sanasta sanaan. Tämä kaikki on niin intiimiä, ja silti niin universaalia.

Toisin kuin meillä, Vainion romaanissa pariskunta päätyy lopulliseen eroon, ja loppua kohden Vainion ote vahvistuu entisestään. Kun valoa alkaa jälleen virrata, myös tekstiin tulee sävyjä ja ulottuvuuksia, fokus siirtyy kauniisti ja luontevasti uuteen elämään, jossa Friida ei yritä unohtaa tapahtunutta mutta ei myöskään enää jää sen alle.

Paluun jälkeisenä päivänä kaivan kaapin pohjalta pojan vauvaharson. Ripustan sen kahden ohuen naulan varassa makuuhuoneen seinälle muistutuksena siitä, että kerran minulla oli aviomies ja arkinen perhe-elämä. Kukaan ei voi repiä harsoa seinältä ja väittää, ettei sitä ollut.

Terapialla ja ajalla on tapana tuoda perspektiiviä ja suhteellisuudentajua. Kun pahin kipu väistyy tapahtunutta pystyy tarkastelemaan juuri sinä, tapahtumana, ei pelkkänä myrskynä, jonka keskellä yrittää vain selviytyä seuraavaan päivään, tai tuntiin. Mikään ei koskaan katoa kokonaan.

Perheemme oli tullut elinkaarensa päähän ja räjähtänyt kuin valkoinen kääpiötähti. Se lähetti valoa, vaikka oli jo kuollut. Merkkejä perheestämme olisi nähtävissä vielä vuosikymmenien jälkeen. […] Olimme kokoelma muistoja, jotka vain me kolme olimme kokeneet. Kauneimmat niistä olivat kirkkaita välähdyksiä ja seuraisivat meitä aina.

Toisin kuin romaanin nimi viittaa, on tämä enemmän romaani Friidasta ja perheestä kuin Tytöstä, mutta Tyttö on se jokin, joka sysää tapahtumat liikkeelle. Olisiko niitä tapahtunut ilman Tyttöä, en tiedä, mutta sen tiedän, että mikään ei koskaan synny tyhjiössä. Kahden ihmisen väliin ei voi tulla, jos siihen ei ole muodostunut tilaa. Ehkä juuri sen takia minua jäi kiinnostamaan mikä miehen ja/tai tytön versio tarinasta olisi, mutta se onkin jo toinen kirja, jonkun toisen tarina.

’