nelinkontin

’

Harris otti valokuvan.

Soita illalla Utahista, hän sanoi ja halasi minua. Loin häneen katseen, joka sanoi: Jos selviän hengissä ja tulen takaisin luoksesi, luovutaan lopultakin tästä farssista ja ollaan yhtä. Harris loi minuun katseen, joka sanoi: Voisimme olla yhtä nytkin, jos tosiaan haluaisit. Siihen minun katseeni ei vastannut mitään.

’

Keski-ikäinen, nimetön nainen, äiti, vaimo ja taiteilija, lähtee roadtripille Los Angelesista New Yorkiin, matkan on tarkoitus taittua kuudessa päivässä.

Ensimmäinen, ja viimeinen, pysähdys tapahtuu kuitenkin noin puolen tunnin ajon jälkeen. Nainen jää rähjäiseen motelliin, eikä mikään sen jälkeen ole ennallaan.

’

Vuosia sitten rakastuin aivan päättömästi Miranda Julyn romaaniin The First Bad Man, se oli outo, hillitön ja loistava, monin tavoin yllätyksellisintä proosaa mitä olin ehkä koskaan lukenut, ja siitä syystä odotin tältä uusimmalta todella paljon. Nelinkontin ilmestyi suomeksi Hilkka Pekkasen kääntämänä keväällä ja sai sellaisen kehujen vyöryn ylleen, että päätin lukea sen hieman myöhemmin, madaltaa odotuksia jne. Valehtelematta jokainen ystäväni ja tuttuni ylisti romaania maasta taivaisiin ja pidemmällekin.

Lopulta aloitin elokuun alussa, enkä heti innostunut. Kertojan jatkuva nokkela hauskuus tuntui ärsyttävältä ja päälleliimatulta, koko asetelma jotenkin liian rakennetulta. Jatkoin kuitenkin lukemista, ja yhtäkkiä, noin neljänkymmenen sivun jälkeen, teksti ja tarina vei mukanaan enkä voinut lopettaa lukemista ollenkaan. Tapahtumat pikkukaupungin motellissa tuntuivat yhtä aikaa loogisilta ja aivan päättömiltä, yllättäviltä juuri sellaisella ihanan inhimillisellä ja oudolla tavalla, jota olin Julylta toivonut ja odottanut.

Kun päivät vaihtuivat viikoiksi ja kotiinpaluun hetki lähestyi, onnistui July lataamaan kerronnan uskomattoman tiiviiksi ja hienoksi.

Se oli täydellistä, hän kuiskasi. Minulle ei enää ikinä tapahdu mitään vastaavaa.

Silmäni olivat hurjistuneesti selällään hänen rintaansa vasten.

Olin laskelmoinut väärin, tehnyt jonkinlaisen perustavanlaatuisen typerän erehdyksen. Mikään, mitä nyt sanoisin, ei voisi pelastaa minua. Äkkiä oli musertavan selvää, että oli aivan liian myöhäistä. Seuraavaksi tapahtuisi jotain hyvin ikävää, ja sen olisin voinut välttää vain, jos en olisi pysähtynyt lounaalle Monroviaan kaksi ja puoli viikkoa sitten.

Jos romaani olisi päättynyt tähän, olisi se ollut likimain täydellinen. Kaikessa hurjuudessaan ja järjettömyydessään uskottava ja tosi, aivan omaa luokkaansa. Mutta ei. Se jatkuikin vielä yli kaksisataa sivua, tarjoamatta juuri mitään kiinnostavaa, erityistä tai koskettavaa. Aivan kuin July olisi avannut oven jonnekin pimeään, sytyttänyt valot ja sanonut lukijalle että katso, mutta sen sijaan että hänellä olisi ollut rohkeutta jättää lukija yksin sinne huoneeseen ja sulkea ovi, hän päättikin jättää oven auki, tulla itse mukaan ja selittää perinpohjin, kaikista mahdollisista rautalangoista vääntäen, mistä tässä kaikessa oli kyse.

Toki Julyn kaltainen tekijä osaa kirjoittaa sujuvaa ja viihdyttävää tekstiä, eikä lopun lukeminen mitenkään mahdotonta ollut, ensimmäisen osan jälkeen se vain tuntui haalealta ja turvalliselta, jotenkin sisäsiistiltä. Yksittäiset masturbaatio-, seksi- ja raivorehellisyyskohtaukset olivat toki paikoin jotain enemmän kuin mitä ns. perusproosassa tulee vastaan, ja virkistävää että vaihdevuosista kirjoitetaan näin suoraan ja monipuolisesti, mutta eivät ne silti tarjonneet mitään vastaavaa kuin romaanin alku. Kuten Silvia Hosseini omassa arviossaan hyvin kiteyttää: kuin kirjailija ei osaisi päähenkilönsä tavoin päättää, ollako epäsovinnainen vai tuudittautuako keskiluokan leppoisaan t­avanomaisuuteen.

Ensimmäinen osa toimi kielen, rakenteen ja rytmin kannalta upeasti ja perustellusti, viimeiset kolme osaa tuntuivat vain jonkin saman ajatuksen kertaukselta. Puhumattakaan kolmannen osan viimeisestä virkkeestä ja neljännen osan hekumallisesta kohotuskokemuksesta. Mietin vain että miksi miksi miksi. Miksi?

’

Kaikesta tästä huolimatta Miranda Julylla on aivan erityinen paikka sydämessäni. Maailmassa ei voi koskaan olla liikaa hänen kaltaisiaan taiteilijoita, joiden töistä välittyy jokin pidäkkeetön vimma, huumori ja rakkaus, kyltymättömältä tuntuva halu nähdä ihminen kaikkineen, ja ymmärtää näkemäänsä.

’