’
Olen selvinnyt säikähdyksellä. Niin kai sanotaan, kun jää henkiin. Mutta kuinka selvitä siitä säikähdyksestä?
’
Nainen on tullut Islantiin, pieneen kylään, residenssiin. Tarkoitus on kirjoittaa, ehkä, kirjoittamisen kautta avata ovi suljettuun, sinne, minkä on yrittänyt unohtaa.
Muistot kohoavat pintaan keskellä karua, arvaamatonta luontoa, muodostavat tarinan eletystä, selviytymisestä, matkasta jonka jäljet ovat jo haalistuneet mutta eivät kadonneet.
Sukellan höyryyn ja sateen sirinään. Pisarat kulkevat altaan pinnalla helminä. Uin selkää ja taivas on matalalla, usva kiemurtaa pitkin vuorenrinnettä. Käännyn vatsalleni kauhomaan ja huomaan pohjaan pudonneen uimalelun. Se odottaa noutamista, että joku tarttuisi kiinni. Katson veden sumeaa ja äkkiä pelkään, että joku katsoo takaisin.
’
Salli Karin esikoisteos on varma ja hallittu, kauniisti kerrottu tarina yhdestä sairaudesta ja sairastumisesta, yhdestä parantumisesta. Samalla se kuvaa ihmisen pienuutta luonnon äärellä, hetkeä jossa vedet kannattelevat ruumista, kun Atlantti vetää syvään henkeä ja huuhtoo tieltään, tulivuoresta joka kerran purkautui ja peitti kaiken alleen.
Kahdessa tasossa kulkeva romaani sijoittuu Laugarvatnin maisemiin ja Syöpäsairaalan huoneisiin ja käytäville, taitavasti Kari kurottaa tasoja kohti toisiaan, rakentaa kokonaisuuden, joka on niin eheä, että lopussa huomasin jopa kaipaavani pientä säröä, murtumaa, jotain mikä olisi rikkonut romaanin täydellisen, tyynen pinnan.
Sairauden kuvaus on tarkkuudessaan pysäyttävää, tällaistakin on, tällaista voi nuorikin ihminen käydä läpi, elää lähellä kuolemaa, silti elää, tuntea kaiken sen mitä tunnettava on,
ruumis paljastaa pelon ja surun silloinkin, kun järki väittää kaiken olevan kunnossa. Kun luulee kulkevansa tukevalla maalla, kroppa väriseekin Richterin asteikolla viiden tai kuuden tienoilla. Sellainen ei vielä romahduta, mutta lasit helisevät kaapissa,
Islannin kuvaukset taas tutumpaa kuvastoa, kovan ja ihmeellisen saaren maisema on siten ainutlaatuinen, että kuvat toistuvat kaikissa lukemissani hyvin samankaltaisina, mutta niin hyvin Kari kirjoittaa, että lukeminen on ilo.
’
Ihailen miten kevyesti teos liikkuu pelon, surun ja sairauden äärellä, ei kauhistele eikä kaunistele, näyttää, ei selitä. Tunteet ja tuntemukset asettuvat lukijan ylle, herkkinä ja silti vahvoina, tämä
luopumisen ja rajallisuuden tarina, sattumanvaraisen ja vääjäämättömän kilpaleikki. Ei mitään sen traagisempaa. Tämä ei ole mikään ainutlaatuinen kertomus. Tämä toistuu joka hetki, jokaisella hengenvedolla.
’
Helmi Kekkonen 