orbital

//

Here is Cuba pink with morning.

The sun bounces everywhere off the ocean’s surface. The turquoise shallows of the Caribbean and the horizon conjuring Sargasso Sea.

To be out here, Nell thinks, to have no glass or metal between her and this. Just a spacesuit and piece of rope and her slender life.

//

Useimmiten haluan lukea kirjallisuutta, joka jättää jäljen. Menee ihon alle, vavisuttaa ja järisyttää tavalla, jonka jälkeen jotain on pysyvästi toisin. Aikaa on niin vähän ja kirjoja niin paljon; en yksinkertaisesti kaipaa mitään haaleaa, keskinkertaista, kepeää. En tarinan, enkä varsinkaan kielen tasolla. Useimmiten tällainen kirjallisuus on pakahduttavaa, surullista, repivääkin. Sellaista, että välillä on pidettävä taukoja, vedettävä henkeä, annettava sydämen rauhoittua. Joskus jokin kirja voi vaikuttaa keveältä ja helpoltakin, pieneltä ja yksinkertaiselta, kunnes hetken kuluttua se iskee kaikella voimallaan.

Sellainen on Samantha Harveyn häikäisevä, Booker-palkinnon viime vuonna voittanut Orbital.

On yksi avaruusasema, yksi vuorokausi, kuusi astronauttia. Kuusitoista kierrosta maapallon ympäri, kuusitoista auringonlaskua, kuusitoista auringonnousua.

Harveyn kerronta vie rauhallisesti lähelle ja kauas, asemalla olevien ihmisten kasvoihin ja alas maapalloon. Katse tavoittaa kaksi maanosaa yhtä aikaa, sitten taas tarinat, joita asemalla olevat kantavat mukanaan. Alhaalla riehuva supertaifuuni vyöryy eteenpäin samalla kun he leijuvat painottomina keskellä ääretöntä.

Kokonaisuus on ihmeellisen eheä ja kaunis.

Harveyn kieli on kuin joki, johon alussa astuu ja sitten se vaan vie mennessään, varmaotteisesti ja herkeämättä. Ja kaiken ilmavan vaivattomuuden keskellä itse tarina, ihminen ja avaruus, piirtyy esiin valtavana ja juuri sillä tavalla käsittämättömänä kuin se minulle on aina ollut. Miten jotain tällaista voi olla olemassa? Miten on mahdollista, että me vain olemme täällä, tällä pallolla, joka kelluu avaruudessa, jonka rajoja ja syvyyksiä emme vieläkään kokonaisuutena tiedä tai ymmärrä? Miten on mahdollista, että juuri nyt tuolla ylhäällä on ihmisiä, jotka katsovat meitä täällä alhaalla, ehkä tietäen, että eivät voi koskaan kuvata kokemaansa kenellekään, joka ei itse ole sitä kokenut?

En tiedä missä muualla tätä planeettaamme, sen kaikkeutta, olisi kuvattu näin ainutkertaisena, upeana ja hauraana, näin vähäeleisen kauniisti, ja juuri se tekee lukukokemuksesta yhtä aikaa lohdullisen ja musertavan.

The planet is shaped by the sheer amazing force of human want, which has changed everything, the forests, the poles, the reservoirs, the glaciers, the rivers, the seas, the mountains, the coastlines, the skies, a planet contoured and landscaped by want.

//