//
Äiti ei enää ottanut sitä puheeksi vaan oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta se muistuu mieleeni aina, kun lunta sataa. Vaikken sitä itse nähnytkään. Tyttölapsi, joka vaelsi iltaan saakka koulun hiekkakentällä. Kaksitoistavuotias tyttölapsi, joka käveli aikuisena pitämänsä kuusitoistavuotiaan isosiskonsa hihassa roikkuen pystymättä sen enempää avaamaan kuin sulkemaan silmiään.
//
Läpi kirjan mietin: miten näin voin kirjoittaa? Näin täydellisen vaivattomasti ja selkeästi, ei yhtään horjahdusta, ei mitään epätarkkaa, kuin kieli olisi jokin orgaaninen, kevyt ja silti uskomattoman voimakas asia, joka taipuu kaikkeen mitä kirjoittaja haluaa siten, ettei itse työstä jää ainuttakaan jälkeä.
Kuin lumimyrsky, joka välittömästi peittää siinä kävelevän askeleet.
Ihmeellistä.
En tiedä miten tästä kirjoittaa.
//
Joulukuisena aamuna asuntoonsa ja suruunsa käpertynyt Gyeongha saa viestin ystävältään Inseonilta. Ystävä on sairaalassa ja jonkun pitäisi mennä ruokkimaan hänen lemmikkilintuaan, joka ei selviä yksin Jejun saarella. Gyeongha lähtee ja saapuu keskellä lumen hautaamaa saarta ja sen järkyttävää historiaa.
Pitkään mietin: mikä tästä on totta ja mikä unta? Sitten tajusin, että on vain päästettävä irti. Täytyy antautua kerronnalle ja tarinalle. Kuunnella.
Palasin toistuvasti hiljaisuuteen, ja samalla sen hiljaisuuden alla pauhaavaan menneisyyden ja vaikenemisen painoon, näiden kahden rinnakkaisuuteen, siihen miten ne läpi romaanin lävistävät toisensa.
Tunnen, että jotakin tihkuu tyynten lauseiden alta, jotka sanottiin varmasti Gyeongbukin alueen murteella. Verenhaju, joka virtaa tahmeana kynttilänvalossa ja hyytyy kuin punapapupuuro. Nostan pääni ja kysyn:
//
Romaanin kohtaukset ovat unenomaisia ja silti tarkkoja kuin kuvat, lauseet paikoin kuin iskuja. Ihmisen teot ovat niin järkyttäviä, käsittämättömiä, vaiettu menneisyys musertava. Ja silti, kaiken keskellä, jokin lämpö ja lohtu, kunnioitus elämää ja sen ainutkertaisuutta kohtaan, tulitikun raapaisu pimeään, suremisen ja muistamisen mahdollisuus. Ja edelleen, kaikkialla hiljaisuus,
aivan kuin olisimme astuneet sisään myrskyn silmään.
//
Han Kang palkittiin viime vuonna kirjallisuuden Nobel-palkinnolla. Taru Salminen tekee suomentajana aivan uskomatonta työtä.
//
Saatu arvostelukappaleena
Helmi Kekkonen 