kaskaat

//

Kaipuu on ristiriitaista. En kaipaa häntä ja tavallaan kaipaan häntä enemmän kuin mitään muuta. Kaipaan sitä, että aiemmin minulla oli sentään mahdollisuus totuuden selvittämiseen, me kannoimme tapahtumia yhteisillä harteillamme, sisäinen tutkinta ei ollut päättynyt, tapaus olisi ollut vielä mahdollista avata yhdessä, oli ainakin teoriassa mahdollisuus pyytää anteeksi. Mutta nyt en voi enää kysyä Taikalta mitään, ei ollut reilua jättää minut yksin kantamaan syyllisyyttä.

Jollain tavalla olen jämähtänyt 19-vuotiaaksi. En pysty korjaamaan mitään siitä, mitä tein.

//

Ystävykset ovat matkustaneet Kreikkaan. Aurinko paahtaa ja ilmassa väreilee nuoruus ja vapaus, silti tunnelma on koko ajan vähän vinossa, epämukava ja uhkaava. Lilli rakastaa Taikaa, tai niin hän kuvittelee, Taika rakastaa kaikkia eikä ketään. Lomapäivät vanuvat ja kieppuvat eteenpäin, aamut sekoittuvat öihin, tulee kohtaamisia ja sukelluksia, ja lopulta ilta, joka muuttaa kaiken.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Lilli palaa saarelle ja tapahtumiin.

Kuka on syyllinen ja mihin ja mitä oikeastaan tapahtui?

//

Emmi-Liia on ystäväni ja olemme puhuneet tästä romaanista viimeisen vuoden aikana aika paljon. Puhuneet kirjoittamisen sietämättömyydestä ja ihanuudesta, ystävyyden säikeistä, muistamisesta, katseista. Nyt romaani on valmis ja julkaistu ja se on aina ihmeellistä – varsinkin silloin kun itse on jälleen kerran aivan alussa, haparoimassa jotain uutta kohti – siinä jotenkin konkretisoituu se miten pitkän matkan valmis teos vaatii, miten paljon kärsivällisyyttä, kieppumista, poistamista, uudelleen kirjoittamista, uudelleen kirjoitetun uudelleen kirjoittamista, rakenteen loputonta etsimistä, luottamusta. Oikean rytmin löytämistä, siitä olemme puhuneet ehkä eniten.

Kaskaiden kerronnan rytmi on monin tavoin vastustamaton. Se on kiihkeä ja outo, paikoin hakkaava ja yhtäkkiä pysähtyvä, sen ajalliset siirtymät ovat yllättäviä ja toimivia, sen kieli liikkuu väreilevänä kuin saaren ylle laskeutunut tukahduttava helle. Siinä missä Emmi-Liian kaksi edellistä teosta Paperilla toinen ja Virtahevot olivat aika suoraviivaisia, on tässä rakenne, joka aukeaa hitaammin ja moneen suuntaan.

Lilli on kertojana epäluotettava ja uuvuttava, hänen äänessään sävy, joka pyrkii niin kovasti kohti ja onnistuu silti useimmiten vain työntämään kauemmas, ratkaisu, joka on haastava sekä kirjoittajalle että lukijalle, ja jota arvostan.

Pitäisitköhän minua aivan raivostuttavana? Itsesäälilläni ei ole tänään mitään rajaa. En tietenkään muistele niitä muutamia kritiikkejä, joissa töitäni kehuttiin. Pahansuovat sanat syövyttävät kehut. Eikä minun ole tarkoitus vertailla itseäni Taikaan näin. Olen vain pyöritellyt sitä iltaa päässäni uudelleen ja uudelleen.

Toinen kertoja Vasia on osin sivustakatsoja, osin kaiken keskiössä. Hän tarkkailee Lilliä lukijan tavoin, etäältä ja arvaillen. Palapeli on koko ajan rakentumaisillaan mutta valmista ei tule.

//

Myös romaania jää pyörittämään päässään uudelleen ja uudelleen, se käsittelee rajoja ja rajojen rikkomista tavalla, joka on epämiellyttävä ja siksi tosi, tarinassa ja sen henkilöissä on jotain pohjattoman yksinäistä, lopussa pilkahdus yhteyden mahdollisuudesta.

Romaanin nimi on hieno,

saari oli kuin kirottu, kaskaat eivät pysyneet piilossaan ääntelemässä, näin niitä kaikkialla,

…

minne tahansa menimme, kaskaat katsoivat Taikaa. Aivan kaikki katsoivat Taikaa.

//