Virtahevot

Maailma pyörii ja me ollaan kaikki vaan pieni osa tätä kaikkea.

He istuvat kalliolla kesäyössä, vähän varautuneina, silti toisiaan kohti katsoen ja lähelle päästäen, puhuvat toiveista, halusta ja kuolemasta, mandariineista ja virtahevoista, avaruudesta ja rakkaudesta. Jännite särisee aallon tavoin, tulee hetkessä iholle ja sitten taas vetäytyy, kunnes palaa taas.

Emmi-Liia Sjöholmin raikas ja herkkä Virtahevot on ensisijaisesti äänikirjaksi kirjoitettu keskustelu, jonka kautta sen kaksi päähenkilöä, Touko ja Eevis, piirtyvät esiin keskeneräisinä, epävarmoina, hauskoina, ärsyttävinä ja nälkäisinä, ihmisinä keskellä kysymyksiä, joihin vastaaminen on monilta osin vasta alkanut tai alkamassa.

Tunnelmassa on jotain hellää ja eloisaa, tuollaista se voi olla, kun löytyy yllättävä yhteys, tuttu ja vieras yhtä aikaa, sellainen, jonka äärellä tekee mieli kertoa kaikki ja olla hiljaa yhtä aikaa.

Kirjan lukijoina toimivat näyttelijät Samuli Niittymäki ja Pihla Viitala tekevät hienoa työtä. Äänet sopivat hyvin yhteen ja puheen rytmi liikahtelee hengityksen ja sydämen tahdissa, jokainen yskäisy, keskeytys, vaikeneminen ja epäröinti on päästetty ja jätetty mukaan, ja se on ehkä kaikista parasta. Tulee tunne, että tässä on monin tavoin uudenlainen tapa kertoa tarina, ja siinä on jotain valloittavaa.

Intiimin ja suoran esikoisen tavoin Sjöholm käsittelee tässäkin teoksessaan rakkautta, seksiä, ystävyyttä ja vanhemmuutta, mutta tunnelma on erilainen, ehkä vähemmän totinen, aivan kuin kerronnan äärellä jotain olisi vapautunut, löytynyt jokin uusi, avarampi ja lämpimämpi sävy. Perheeseen ja lapsiin liittyviä sekä arkisia että abstrakteja ajatuksia tarkastellaan myös lapsettoman äänellä, ja se tuo aiheeseen kiinnostavia ja pakottomia sävyjä.

Touko ja Eevis tulevat yöllisen kohtaamisen aikana lähelle, kuin ystäviksi, joiden seurasta ei haluaisi luopua, ja heitä kuunnellessa tarina muodostuu myös peiliksi omalle elämälle: mikä minun valintojani on ohjannut ja ohjaa, mitä on rakkaus ja missä kulkevat sen rajat, mistä olisin valmis luopumaan ja mitä voisin saada tilalle, mikä tekee minut onnelliseksi ja mitä se tarkoittaa? Pidin erityisen paljon siitä, miten erilaisia Touko ja Eevis ovat keskenään, ja miten silti oli mahdollista vuorotellen samaistua kummankin kokemuksiin ja tunteisiin. Ihmis- ja parisuhteisiin mahtuu kokonaisia maailmoja, joiden tarkastelu tällä tavoin tarkasti, lempeästi ja hauskasti on kuuntelijalle (ja lukijalle) ilo. Rakastuminen ja rakastaminen on vaan niin helvetin ihmeellistä, vaikeaa ja monimutkaista, ja loputtoman kiehtovaa. Eeviksen monologi vapaista suhteista tosin tuntui hieman liian pitkältä, ja ehkä hetkittäin myös turhan kirjalliselta ja selittelevältä kokonaisuuteen verrattuna.

Näissä aamuyön tunneissa oli jotenkin pakahduttavaa olla mukana. Alun tunnusteleva kepeys kääntyi paikoin apeaksi ja haikeaksi, kunnes taittui vähitellen ja hellästi henkilökohtaiseksi ja moniulotteiseksi, ja lopussa oleva Arpan kappale sitoi kokonaisuuden upeasti ja koskettavasti yhteen.

Ajattelin, että niin, kysymyksiä on mahdollista ja tärkeää esittää myös ilman, että niihin löytyy jokin selkeä vastaus, ajatuksia ja tunteita voi ja pitää tarkastella silloinkin kun ne ovat sotkuisia ja kesken, elämälle kannattaa olla auki.

Ihana teos, vahva suositus, kohti vaan.

Ja mä mietin et mitä jos mä voisinki olla onnellisempi. Mut oonks mä… Mahdollisesti. Mä en vaa jaksanu enää olla sellanen, tiiätkö, varovainen vieras mun omassa elämässä.

Tiiän.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s