pmmp keikalla: ei enää ikinä

//

Mutta luojan kiitos toi ei enää tapahdu että kun kakskymppinen naisartisti menee niin sitä lyödään saatana päähän joka paikassa että sä oot joku pillu jolla ei oo aivoja

//

He ovat nuoria, kasvoissa vielä lapsen pyöreys, katseissa ja sanoissa sellainen hurja ja vimmainen suoruus, jossa oli jotain uutta, tarkoituksellisen provosoivaa mutta samalla vain ja ainoastaan totta, jo siinä vaiheessa eletystä ja koetusta kertynyttä latausta, sävyjä ja säröjä, joita ei peitelty vaikka niin heidän toivottiin tekevän, laulavan tähdenlennoista ja taivaanrannoista, he valitsivat toisin,

sä kysyt multa miksi oon vihainen

ja ikkunasta puluille kiroilen

ja sitten he istuvat haastatteluissa ja suorissa lähetyksissä kuuntelemassa vähättelyä, tytöttelyä ja vittuilua, materiaali on järkyttävää eikä siitä edes ole kovin kauan, varsinkin miehet ja vanhemmat naiset, jokaisella on kommentti siihen mitä heidän pitäisi tehdä tai olla tekemättä, miten pukeutua ja mitä sanoa, voisitteko vaikka suudella, onhan sulla aivot suht paikallaan, meillä on oikeita artisteja ja sitten näitä teidän kaltaisia bimboja,

kaksikymmentä vuotta sitten meidän kaikkien olisi pitänyt olla paljon vihaisempia, pitäisi yhä olla.

Koska samalla kun on tärkeää ja lohdullistakin, että mennyt paska nousee pintaan, että se näytetään tässä Kati Laukkasen ohjaamassa hienossa elokuvassa juuri niin hirveänä kuin se silloin on ollut, on se vielä tärkeämpää pitää pinnalla, jatkaa keskustelua, korottaa äänet naisvihaa vastaan ja sanoa ettei enää ikinä.

Tämän allekirjoittaa hyvin Mervi Vuorelan arvio Helsingin Sanomissa: ”Sen sijaan dokumentti keskittyy yhtyeen viimevuotisiin paluukonsertteihin, Vesalan ja Luodin henkilökohtaisiin kokemuksiin ja kemiaan sekä siihen, miten naispuolisia artisteja kohdeltiin 2000-luvun Suomessa. Jälkimmäinen aihe jo vähän puuduttaa. Naisartisteihin kohdistuvia sikamaisuuksia on käsitelty metoo-liikkeestä lähtien niin paljon, että välillä toivoisi keskustelua ihan vain musiikintekemisestä ja bändielämästä ” –

jälkimmäinen aihe jo vähän puuduttaa, onhan tästä jo puhuttu, metoo käsitelty jne, mitä näistä nyt enää, aina tulee jollekin paha mieli, aina pitää jonkun miehen selitellä sanojaan tai pyytää anteeksi, mentäisiinkö nyt vaan eteenpäin, eteenpäin ajassa jossa naisviha kukoistaa, tasa-arvokysymyksissä mennään ympäri maailman taaksepäin ja seksuaalisen väkivallan uhrin kokemusta vähätellään ja epäillään julkisesti,

nyt alkaa jo vähän puuduttaa, voidaanko hei puhua jostain kivasta?

Se, että sisäistetystä naisvihasta ja sen tuomista yhteiskunnallisista ongelmista puhuminen olisi muutamassa vuodessa käsitelty, on lähes irvokas ajatus.

//

Yle Areenassa viime viikolla julkaistu dokumentti on merkittävä jo tuon yhteiskunnallisen sanoman takia, mutta vaikuttavaa on myös sen henkilökohtainen avoimuus ja suoruus. Julkista työtä tekevien ihmisten (ja kaikkien ihmisten) taustalla on aina tarina, elämä ja arki, kaikki ne herkkyydet, kipupisteet ja haavat, jotka vain harva tietää ja näkee, ne, joiden olemassaolo on petollisen helppo unohtaa kun lavalla vain säkenöi ja räiskyy.

Paula Vesalan ja Mira Luodin kohdalla kyse on paitsi rakkaudesta, elämästä ja luovuudesta, myös väkivallasta, turvattomuudesta, lapsettomuushoidoista, mielenterveyden haasteista ja suruista, asioista, joista on syntynyt lauluja ja taidetta, mutta joista on täytynyt selvitä, joiden äärellä on täytynyt elää. Laukkasen ohjauksessa kerronta malttaa pysähtyä, keskittyä kasvoihin ja kehoihin, hiljaisuuksiin sanotun väleissä. Katsojalle kokemus on valtavan emotionaalinen; kahden tunnin aikana ehtii nauraa, itkeä, raivostua, pakahtua ja samaistua, läpi elokuvan ihmetellä sitä miten nämä naiset ovat tähän pystyneet, silloin ja nyt.

Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon taas: kaikkien ei tarvitse pystyä, ei korottamaan ääntään tai astumaan esiin, ei olemaan näin suora ja avoin, mutta kun joku sen tekee, tulee maailmaan aina vähän lisää tilaa hengittää.

//