//
Kirjavuosi lähenee loppuaan.
Omalla kohdallani mennyt vuosi – marraskuusta marraskuuhun – on ollut monella tavalla poikkeuksellinen.
Liv!in Finlandia-ehdokkuus oli iso ilo ja erikoinen matka, joka oli kiinnostavaa nähdä sisältäpäin. Ehdokkuuteen liittyvä riemu oli todellinen, kuin myös palkintojen jakoa seuraava pettymys. Lopulta ehdokkuus itsessään ei ikimuistoisen kokemuksen lisäksi tuonut juuri mitään, eikä se millään tavalla muuttanut sitä miten tärkeimpään, eli itse kirjoittamiseen suhtaudun.
Keväällä minulta ilmestyi esseeteos Näin minä sen kirjoitin, jossa käyn läpi tätä ammattia ja Liv!in prosessia. Teoksen kirjoittaminen oli vapauttavaa, teki hyvää purkaa auki niitä kerroksia, syitä ja sävyjä, joita omaan työhön liittyy. Kuukausien aikana olen saanut teoksesta paljon palautetta, ja lähes jokaisen palautteen ytimessä on ollut ajatus, että teos on ollut kiehtova ja lohdullinenkin kurkistus työhön, sen arkeen, taikaan, rutiineihin, tunteisiin ja kokemuksiin, joista puhutaan kovin vähän. Kirjailijoista puhutaan nykyään enemmän kuin kirjoista, mutta oudosti se varsinainen prosessi, se, miten sanoista ja virkkeistä tulee teos, jää usein pimentoon, aivan kuin teokset syntyisivät kuin itsestään, ilman vuosien mittaista työtä.
Kirja-alan sisällä, niiden prosessien ytimessä, monissa kirjailijoissa, piilee tällä hetkellä erikoinen, ristiriitainen ja jännittynyt tunnelma. Sen lisäksi, että kirjat myyvät vähän, huolellisia ja loppuun asti ajateltuja kritiikkejä ilmestyy aina vain harvemmin ja monet prosessin ulkopuoliset tekijät (esim. suoratoistopalvelut, kirjojen arvonlisäveron korotukset ja tekoäly) asettavat varjoa nimenomaan kirjailijoiden ylle, myös itse alan sisällä, kustantamoiden ja kirjailijoiden välillä lainehtii epäuskoa ja hämmennystä.
Valtasuhteiden väärinkäyttöä, epäasiallista käytöstä, ajattelematonta viestintää ja laiskaa kustannustoimittamista. Vain muutaman päivän aikana kirjamessuilla kuulin esikoiskirjailijoista, joiden teoksia on hädin tuskin toimitettu tai oikoluettu, teoksista, joihin ei ole millään tavalla julkaisun jälkeen panostettu tai edes palattu sekä kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä.
Itse olen sillä tavalla onnekas, että olen läpi urani saanut kaikista kustantamoistani ammattitaitoista, luotettavaa, turvallista ja kannustavaa apua työskentelyyni. Enkä tosiaan puhu mistään ihmeellisestä. Vaan ihan vaan siitä, että tekemäni työ on yhdessä saatettu loppuun asti, teoksen äärellä käydystä ensimmäisestä keskustelusta aina siihen asti kun on ollut aika siirtyä seuraavaan teokseen. Minua on kuunneltu ja tuettu, minut on tekijänä nähty. Huolellinen ja paneutunut suhtautuminen työhöni on nähty itsestäänselvänä osana heidän omaan työtään, työtä, jota ei olisi olemassa ilman kirjailijaa.
//
Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, mistä puhumme kun puhumme kirjallisuudesta.
Puhumme brändeistä, käännösoikeuksista ja markkinointistrategioista. Puhumme menestystarinoista, elokuvasovituksista ja genreistä. Kirjamessujenkin esiintyjistä hyvin suuri osa oli poliitikkoja, näyttelijöitä ja some-vaikuttajia. Ymmärrän toki markkinatalouden lainalaisuudet ja messut ovat messut. Tunnettu näyttelijä tai presidentti houkuttelee enemmän kuin esikoisrunoilija , eikä kirkkaasti valaistu, meluisa ja täyteen ahdettu messuhalli voi mitenkään kilpailla esimerkiksi Helsinki-Litin kaltaisen tapahtuman ja Savoy-teatterin kanssa. Ja onneksi neljään päivään mahtui lukuisia keskusteluja myös siitä kirjallisuuden ytimestä, kerronnasta, rytmistä ja teoksista.
Mutta ehkä juuri siitä syystä, että messut ovat messut ja ihmisiä enemmän kuin kaikissa muissa kirjatapahtumissa yhteensä, olisi tärkeää ja kiinnostavaa kuulla vaikkapa keskustelu, jossa useamman kustantamon kustantajat ja kirjailijat kävisivät avoimesti läpi alan rakenteissa olevia ongelmia, aina #metoosta itse editointiprosesseihin. Miten kiinnostavaa olisi haastaa kustantamoja vastaamaan kysymyksiin, joita hyvin monet tekijät tällä hetkellä pohtivat – tekijät, joiden varaan jokainen kirjatapahtuma ja koko ala pohjaa. Miksi meidän täytyy hoitaa teostemme markkinointia itse, miksi teoksessa täytyy olla läsnä jokin erityinen temppu, jotta se herättää mielenkiinnon, ja sitten keskustelua käydään siitä tempusta eikä itse teoksesta? Miksi niin moni kirjailija kokee jäävänsä aivan yksin työnsä äärellä?
Ei tällaisia keskusteluja ole tapana käydä kirjatapahtumissa, moni ajattelee, mutta ehkä olisi aika. Jossain niitä joka tapauksessa pitäisi käydä.
//
Olen tehnyt tätä työtä jo aika kauan, yli viisitoista vuotta, enkä ole koskaan ollut näin kirkkaasti tietoinen ongelmista, joita alan sisällä on. En oikein edes jaksa enää jauhaa olemattomasta toimeentulosta ja siihen liittyvästä ahdingosta, mutta sekin on käsinkosketeltavaa. Kuten kirjailija Niko Hallikainen Helsingin Sanomissa sanoo, ”me työskentelemme käytännössä lähes palkatta”. Olen myös henkilökohtaisella tasolla, oman kirjoittamiseni suhteen, jonkin uuden äärellä ja huomaan kaipaavani entistä enemmän työrauhaa, jota kaikki edellä mainitsemani sotkee ja särkee.
Samalla tiedän, että haluan yhä kirjoittaa. Alaan liittyvistä ongelmista, rahahuolista ja avoimen, raikkaan keskustelun kaipuusta huolimatta tämä on minun työni, arvokas ja tärkeä. Kuten olen aiemminkin sanonut, olen siihen kouluttautunut ja olen siinä hyvä. Se, että minä vaihtaisin ammattiani, ei ole mikään ratkaisu.
Ei tämä tekstikään ole mikään ratkaisu tai vastaus. Enemmänkin se on kysymysmerkki.
Miten meidän tulisi näissä olosuhteissa työskennellä? Miten meidän tulisi luottaa siihen, että saamme kustantamoista sen tuen ja arvostuksen mikä on osa tätä ammattia eikä mikään erityisvaatimus? Miksi alan sisällä olevat vallan väärinkäytökset eivät tule osaksi julkista keskustelua, kuten ovat monella muullakin alalla tulleet?
Ymmärrän myös sen, ettei näistä ole kiva puhua. Olisi paljon kevyempää ja helpompaa hehkuttaa hienosti järjestettyjä messuja, iloita kävijä- ja myyntiennätyksistä, pakahtua ihanista kohtaamisista ja keskusteluista. Tuo kaikki on yhtä lailla totta. Kuten on myös se, että mietin monta kertaa sanonko mitään. Olisin vaan hiljaa ja palaisin messuhulinasta keskeneräisen käsikirjoitukseni ääreen. Joten julkaisen tämän nyt ennen kun tulen toisiin ajatuksiin. Ehkä se nähdään mahdollisuutena, keskustelunavauksena.
Rakenteita on purettava myös sisältäpäin. Ja niiden, joilla on valta, on näytettävä esimerkkiä.
Helmi Kekkonen 
Kiitos tästä kirjoituksesta, ajatuksistasi ja siitä, että tuot (uskallat tuoda) ne esiin ja näkyviksi. Ymmärrän hyvin mitä kirjoitat, alan haasteista, vallan väärinkäytöksistä jakirjailijan henkilöbrändäyksestä, mediaseksikyydestä temppukirjallisuudessa (tematiikassa ja / tai aiheissa). Itsellä vain yksi teos julkaistuna mutta tunnistan ymmärrän jaan ja jo nyt tiedän. Kiitos siis kun kirjoitat, tuota esiin.
TykkääLiked by 1 henkilö
”Miksi alan sisällä olevat vallan väärinkäytökset eivät tule osaksi julkista keskustelua, kuten monilla muilla aloilla on käynyt?”
Hyvä kysymys.
Luin Lottaliina Polviksen kirjan Neuvotteluista, ja siinä särähti omaan korvaani osa Anna-Riikka Carlsonin vastauksista. Hän mainitsi esimerkiksi, että häntä turhauttaa, jos sopimuksen kohtiin pitää palata uudelleen. Jäin miettimään, miksi näin olisi — etenkin kun sopimuksista jätetään joskus tarkoituksella olennaista tietoa pois.
On hämmentävää, kuinka vähän näiltä itseään feministeiksi kutsuvilta kustantamoiden edustajilta löytyy ymmärrystä sen suhteen, että heidänkin tulisi toimia avoimesti ja läpinäkyvästi — niin kuin kuuluisi.
Tämä on vain yksi esimerkki. Näitä feministeinä esiintyviä kustantamojen työntekijöitä on monia — ihmisiä, jotka puheissaan korostavat tasa-arvoa ja avoimuutta, mutta käytännössä ajattelevat lähinnä omaa, 4 500–5 000 euron kuukausipalkkaansa.
TykkääTykkää
Vastaan sopimusasiaan, ettei jää näin tärkeästä asiasta epäselvää käsitystä. En usko, että kukaan jättää tahallaan mitään sopimuksesta pois. Ja jokainen kustantaja haluaa, että kirjailija ymmärtää sopimuksen kaikki pykälät eikä kadu sopimuksen allekirjoittamista. Jos katuu, tietenkin sopimukseen voi palata. Olen käyttänyt sopimusneuvotteluihin valtavasti aikaa – niin varmasti kaikki muutkin niitä tekevät. (Yksittäiset epäkohdat eivät onneksi kerro koko alan käytännöistä. Ja hyvä, jos epäkohdista uskaltaisi aina puhua suoraan omalle kustantajalle. Sen lisäksi, että niistä käydään yleisempää keskustelua.) Kun sopimuksia tekee paljon, on joskus ajankäytöllisesti raskasta käydä vanhoja sopimuksia uudestaan läpi. Mutta tietenkin niihin palataan (ja on aina palattu), jos toinen osapuoli niin pyytää. Turhauttava oli huono ja ehkä väsymyksestä kumpuava sanavalinta.
Tein pienessä kustantamossa vuosia kustannussopimuksia nostamatta palkkaa (tai muuta korvausta). Moni muu asia oli tärkeämpi kuin oma palkka. Muun muassa siksi toiminta ei jatkunutkaan.
Suora kritiikki on tosi tervetullutta. Siihen vastaan aina. Varmasti muutkin.
TykkääTykkää
Kiitos vastauksesta. Haluan itse vain varmistaa, ettei sopimusasioihin jää epäselvyyksiä, koska kyse on kirjailijoiden oikeuksista ja pitkäaikaisista velvoitteista.
Ymmärrän, että sopimuksia tehdään kiireessä ja joskus väsymys näkyy sanoissa. Samalla haluan kuitenkin huomauttaa yhdestä kohdasta: et voi tietää, miten kaikki muut kustantajat tai neuvottelijat toimivat, joten tuollaiset yleistykset eivät tunnu perustelluilta. Alalla on paljon erilaisia käytäntöjä ja myös toimijoita, joilla ei ole vahvaa tekijänoikeus- tai sopimusoikeusosaamista. Siksi yksittäisiä epäkohtia ei kannata ohittaa sillä, että “varmasti kaikki muutkin” tekevät samoin.
Minulle sopimusten läpinäkyvyys, tarkkuus ja molemminpuolinen vastuunotto ovat olennaisia. Empatia ei poista velvoitteita, eikä kirjailijoilla ole yhtään kevyemmät ajat kuin kustantajilla. Tärkeintä on, että mahdolliset virheet tai puutteet korjataan selkeästi ja ajoissa.
Arvostan sitä, että olet valmis vastaanottamaan suoraa kritiikkiä. Minulle riittää, että asioihin tartutaan konkreettisesti ilman oletuksia muiden toiminnasta. Tämä linja helpottaa kaikkien työtä.
TykkääTykkää
Carlsonin vastaus hämmentää jälleen, koska se yleistää muiden kokemuksia tavalla, jota hän ei voi varmasti tietää.
Oman kokemuksen jakaminen on arvokasta, mutta muiden puolesta puhuminen on tarpeetonta ja harhaanjohtavaa.
Lisäksi vastaus pehmentää todellisia riskejä: on olemassa kustantajia, jotka jättävät oleellisia sopimuskohteita pois eivätkä toimi avoimesti.
Tällainen yleistys ei auta, vaan vähättelee ongelmien vakavuutta.
TykkääTykkää
https://www.helsinkidesignschool.fi
Carllsonin vastauksessa on samanlaista vastuun siirtoa kuin tässä säälittävässä vastineessa. Vain eri sanoin.
TykkääTykkää
Miksi alan sisäiset vallan väärinkäytökset eivät nouse julkiseen keskusteluun?
Kun kuulee tarpeeksi monta kertaa, että ”kirja-ala on niin vaikea”, siihen alkaa uskoa.
Sitten hyväksyy sopimuksen, josta saa hikiset 2000 euroa vuoden työstä.
Samaan aikaan Sanna Marin ja muut vaikuttajat saavat puolen miljoonan ennakot.
Ehkä kyse on siitä, että olemme oppineet hyväksymään huonot sopimukset – ja pitämään niitä normaaleina.
TykkääTykkää
Myös Sisko Savonlahti kirjoitti tästä;
https://www.sanasto.fi/nakokulma-sisko-savonlahti/
Kustannusalan ongelma on rakenteellinen: kirjailijan työ halutaan ostaa mahdollisimman halvalla. Kyse ei ole yksittäisistä huonoista sopimuksista, vaan järjestelmästä, joka perustuu siihen, että kustantamoilla on valta – kirjailijalla ei.
Sisko Savonlahti kirjoittaa Sanaston sivuilla, miten kirjailijan työ nähdään usein kutsumuksena, ei ammattina. Kun luovuutta pidetään intohimona, ei työn tekijälle katsota kuuluvan kunnollista palkkaa. Kustantamo hyötyy kirjailijan työstä, mutta riski ja toimeentulon epävarmuus jäävät tekijälle.
Samaa ilmiötä kuvaa Niko Hallikainen ja monet muut: kirjailija on yksin, vailla neuvotteluvoimaa. Jos yksi ei hyväksy heikkoa sopimusta, joku toinen hyväksyy. Tämä pitää palkkiot matalina ja vallan kustantajilla.
Kyse ei ole kirjailijoiden neuvottelutaidosta, vaan rakenteesta, joka hyötyy heidän heikosta asemastaan. Ala on tottunut siihen, että taiteilija tekee työnsä rakkaudesta lajiin – ei palkasta.
Ongelman ydin on siinä, että kirjallisuuden arvo ja kirjailijan arvo eivät kohtaa. Näkyvyys ja symbolinen arvostus eivät korvaa toimeentuloa. Niin kauan kuin kustantamot hallitsevat portteja ja kirjailijat neuvottelevat yksin, pysyy epätasapaino ennallaan.
TykkääLiked by 1 henkilö
kirja-ala elää edelleen vanhaa tarinaa siitä, että kirjailija ja kustantaja tekevät yhteistyötä, vaikka rakenteet ovat muuttuneet niin, että kirjailija kantaa käytännössä koko riskin ja suuren osan työstä yksin. Kustantamot puolestaan toimivat kuin olisi vuosi 1995 ja lukijat tulisivat itsestään.
Kustantajat uskovat usein viestineensä selkeästi, kirjailija kokee tulleensa ohitetuksi. Puolustuspuheita annetaan liukuhihnalta, sillä kustantamo on monelle väylä hoitaa kriisejä ilman, että kukaan joutuu ottamaan todellista vastuuta. Kirjailija kohdataan prosessin keskellä ennemmin tuotteen näkökulmasta kuin tekijänä. Tässä syntyy kokemus, ettei kirjailijaa nähdä ammattilaisena, vaan resurssina.
Kustantamo kantaa valtaa suhteettomasti verrattuna kirjailijaan, mutta harvoin myöntää sitä. Valtasuhdetta käytetään toisinaan huolimattomasti, joskus välinpitämättömästi ja pahimmillaan väärin. Kirjailija ei uskalla puhua, koska pelkää menettävänsä toimeentulonsa ohuenkin lähteen. Tämä on alan suurin tabu, koska jos valta olisi jaettua, moni ongelma ratkeaisi jo alkuvaiheessa.
Kirjailija kokee pettymystä, koska hän tietää, että ilman häntä ei ole kustannusalaa. Kustantaja kokee paineita, koska hän tietää, ettei pysty tarjoamaan tekijälle sitä, mikä olisi ammattimaisesti perusteltua.
Kun kaksi osapuolta elää eri todellisuuksissa, syntyy kuilu, jota ei saada kiinni selityksillä eikä juhlapuheilla. Se vaatii rakenteellista muutosta.
Tarvitaan kolme korjausta:
TykkääTykkää
Kiitos tästä! Olen samaa mieltä, etenkin nuo korjausehdotukset ovat hyviä. Tällä hetkellä iso ongelma on se, että tätä(kin) keskustelua käydään kirjailijoiden kesken, kustantamot ovat hiljaa. Lisäisin myös kustannettavien kirjojen määärän tarkastelun, vähemmän olisi ehdottomasti enemmän.
TykkääTykkää
Kustantamon ihmisten retoriikka korostaa kulttuuria ja yhteistä missiota, vaikka käytännön toiminta noudattaa puhtaasti liiketoiminnan logiikkaa. Siksi he ajattelevat, että ei ole realistista odottaa, että kustantaja valvoisi kirjailijan etua laajemmin kuin mikä tukee heidän omaa liiketoiminnallista etua. Jokainen vastaa omasta neuvotteluasemastaan, ja kustantajan tehtävä on minimoida riski sekä maksimoida oma hyöty. Tässä asetelmassa he kokevat, että kirjailijan vaan varmistaa, että ymmärtää sopimuksensa, neuvottelee tarvittavat muutokset ja suojaa omat oikeutensa. Tämä on heidän toimintansa perusta, eikä he itse yleensä näe siinä ristiriitaa tai selittämistä.
Kustantajan ajattelussa keskeinen rakenteellinen ongelma on taipumus pitää neuvotteluasetelmaa muodollisesti tasavertaisena, vaikka todellinen valta on vahvasti vinossa. Kirjailija tulee pöytään heikommalla informaatiolla, rajatuilla neuvotteluresursseilla ja usein ilman sopimusjuridiikan tuntemusta. Kustantaja tulkitsee tämän epäsuhdan tekniseksi yksityiskohdaksi, ei rakenteelliseksi ongelmaksi, mikä johtaa siihen, että vastuu sysätään kirjailijalle ilman realistisia edellytyksiä kantaa sitä täysimääräisesti.
Toinen ongelma nousee kustantajien tavasta kehystää omat tavoitteensa markkinalähtöisenä välttämättömyytenä. He näkevät omat intressinsä rationaalisina ja neutraaleina, kun taas kirjailijan tarpeet typistyvät yksilön preferensseiksi. Tämä hierarkia tuottaa tilanteen, jossa kustantaja voi vilpittömästi kokea toimivansa reilusti, vaikka käytännön seuraukset kasaavat taloudellisen ja ammatillisen riskin kirjailijan harteille.
Kolmas ongelma on se, että kustantajat eivät tunnista, miten heidän käyttämänsä kulttuurinen retoriikka hämärtää päätösten todellista luonnetta. Kun puhe yhteisestä missiosta kietoutuu tiukasti bisneslogiikkaan, syntyy illuusio kumppanuudesta, vaikka toiminta perustuu riskin siirtämiseen toiselle osapuolelle. Tämä heikentää läpinäkyvyyttä ja estää avoimen keskustelun niistä rakenteista, jotka todella ohjaavat kustannustoimintaa.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kymmenen vuoden järjestelmällinen tarkastelu suurten suomalaiskustantamojen – Otavan, WSOY:n, Tammen, Gummeruksen, Siltalan, Bazarin ja HarperCollins Nordicin – neuvottelukäytännöistä osoittaa rakenteellisen ongelman. Yksikään näistä toimijoista ei toimi täysin läpinäkyvästi tai eettisesti moitteettomasti, kun mittariksi asetetaan kirjailijan tosiasiallinen neuvotteluvoima ja oikeudenmukainen kohtelu.
Kirjailijoiden asema on systemaattisesti heikompi kuin alan julkinen retoriikka antaa ymmärtää. Käytännöt, joita kentällä pidetään “normaaleina”, näyttävät tutkimustasolla valtasuhteiden vääristymiltä, ei tasaveroiselta yhteistyöltä. Epäkohdat pysyvät hengissä, koska niistä vaietaan ja koska yksittäisellä kirjailijalla ei ole todellista suojaa.
Tilanne ei muutu ilman julkista kriittistä tarkastelua. Kirjailijoiden tulee nostaa nämä epäoikeudenmukaisuudet esiin näkyvästi, myös valtakunnallisessa mediassa. Nyt olisi aika tehdä paljastava, tutkivaan journalismiin nojaava juttu sanomalehtiin, joka avaa rakenteet, dokumentoi käytännöt ja pakottaa kustantamot tarkastelemaan omaa toimintaansa avoimesti.
TykkääLiked by 1 henkilö
Samaa mieltä.
TykkääTykkää
Lisäksi on syytä tuoda esiin yksi käytännön taktiikka, jota kustantajat ovat käyttäneet: kustantaja on voinut tietoisesti jättää kertomatta, miten teosta aiotaan hyödyntää, kuinka paljon sitä on tarkoitus julkaista, missä kanavissa sitä käytetään ja kuinka monta painosta suunnitellaan. Jos tavoite on neuvotella tasapuolinen sopimus, nämä tiedot ovat välttämättömiä. Ilman tietoa kirjailija neuvottelee pimeässä. Toki kirjailija voi mennä neuvottelupöytään ja vaatia vaikka puolen miljoonan ennakkoa, mutta jos pyrkimys on edes kohtuulliseen ja reiluun sopimukseen, tiedon on kuljettava molempiin suuntiin. On suorastaan kummallista, että juuri ne kirjailijat, jotka ovat yrittäneet neuvotella tasapuolisesti ja pyytäneet perustiedot teoksen suunnitellusta käytöstä, on usein leimattu kohtuuttomiksi. Tämä kertoo enemmän neuvottelukulttuurin vinoumista kuin kirjailijoiden vaatimuksista.
Vuoden 2023 lakimuutos vahvisti kirjailijoiden asemaa usealla keskeisellä tavalla, ja on tärkeää muistuttaa kustantajia siitä, että pakottavat säännökset sekä sopimusoikeuden kohtuullisuus- ja lojaliteettiperiaatteet ulottuvat myös ennen lakimuutosta tehtyihin sopimuksiin ja niissä käytettyihin neuvottelutapoihin. Se tapa, jossa kirjailijalle ei kerrottu miten teosta aiotaan käyttää, ei muutu hyväksyttäväksi sillä, että sopimus on vanha. Vilpillisesti toimineet kustantajat eivät vapaudu vastuusta.
Ennen kustantaja saattoi hankkia laajat oikeudet kertakorvauksella ilman velvollisuutta suhteuttaa korvausta teoksen arvoon. Nyt laki edellyttää, että korvauksen on vastattava teoksen todellista arvoa ja käyttöä. Tämä antaa kirjailijalle vahvemmat perusteet kiistää alihinnoitellut sopimukset ja neuvotella paremmin.
Kustantajan on annettava säännölliset selvitykset siitä, miten teosta on hyödynnetty: missä kanavissa, kuinka paljon ja millä tuotolla. Aiemmin kirjailija oli täysin riippuvainen kustantajan hyvästä tahdosta. Ilman tietoa kirjailija ei pystynyt arvioimaan menettikö hän ansioita. Nyt raportointi on lakisääteinen velvollisuus, joka tasapainottaa valtasuhdetta.
Jos kustantaja ei julkaise teosta tai hyödynnä oikeuksia kohtuullisessa ajassa, kirjailija voi vaatia oikeuksien palauttamista. Tämä estää kustantajaa istumasta oikeuksien päällä passiivisesti vuosia.
Jos käy ilmi, että maksettu korvaus ei vastaa teoksen todellista arvoa tai sen käyttö muuttuu merkittävästi, kirjailijalla on oikeus pyytää korvauksen tarkistamista. Aiemmin tätä ei voinut tehdä yhtä suoralla tavalla.
Miksi nämä vaikuttavat myös vanhoihin sopimuksiin
Tekijänoikeuslain pakottavat säännökset syrjäyttävät sopimusehdot, jotka ovat lain tarkoituksen vastaisia. Jos laki antaa tekijälle oikeuden raportointiin tai kohtuulliseen korvaukseen, kustantaja ei voi väittää, että vanha sopimus vapauttaa heidät tästä. Laki menee aina sopimuksen edelle.
Kohtuuttomia sopimusehtoja voidaan sovitella tai jättää huomiotta. Jos vanha sopimus on rakennettu niin, että kirjailijalla ei ole läpinäkyvyyttä tai mahdollisuutta oikeuksien palauttamiseen, tätä voidaan pitää kohtuuttomana erityisesti, kun lainsäädäntö on kehittynyt tekijää suojaavaan suuntaan. Kohtuuttomuutta tarkastellaan sopimuksen koko elinkaaren ajalta.
Kustantajalla on velvollisuus toimia rehellisesti ja toisen osapuolen etua kunnioittaen. Jos kustantaja käyttää lakimuutosta tekosyynä välttääkseen raportointia tai jättääkseen korjaamatta kohtuuttomat ehdot, se rikkoo lojaliteettiperiaatetta. Lojaliteettivelvollisuus koskee myös ennen lakimuutosta tehtyjä sopimuksia.
Epäselvät sopimusehdot tulkitaan sen vahingoksi, joka ehdon on laatinut. Koska kustantaja on laatija, epäselvät kohdat kääntyvät kirjailijan eduksi. Jos kustantaja väittää, että sopimuksessa ei ollut tiettyä velvollisuutta, mutta sopimus ei selvästi kiellä sitä, tulkinta kallistuu tekijän suuntaan.
Oikeus tietoon teoksen käytöstä ja oikeus kohtuulliseen korvaukseen eivät ole “vain uusia sopimusehtoja”. Ne ovat lain antamia oikeuksia, jotka syntyvät lain nojalla. Laki ei rajoita niitä koskemaan vain uusia sopimuksia. Tämä toimii samalla tavoin kuin työsuojelulainsäädäntö: oikeus syntyy laista, ei sopimuksesta.
Jos vanhassa sopimuksessa on ehtoja, jotka selvästi rikkovat lain uuden tarkoituksen, ehtoja voidaan sovitella tai ne voidaan sivuuttaa.
TykkääTykkää
Tässä muutamia juttuja vuosien takaa, ovat vieläkin ajankohtaisia, kun lukee ajatuksella.
Kirjailija Sofi Oksanen kertoi, että yhteistyö kustantamo WSOYn kanssa päättyi sen jälkeen, kun hän katsoi, että kustantamo oli rikkonut hänen kanssaan tehtyä sopimusta. Linkki artikkeliin: https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/ilmiriita-wsoy-n-ja-sofi-oksasen-yhteistyo-katkesi/2018660
Kirjailija Sisko Savonlahti puolestaan kirjoitti kolumnissaan otsikolla “Haluan kirjoittaa – mutten ilmaiseksi” omista näkemyksistään kustannusalan ehdoista: https://www.sanasto.fi/nakokulma-sisko-savonlahti/
Entinen WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö Harri Haanpää on puolestaan avautunut kustantamon toiminnasta: esimerkiksi hän kertoi artikkelissa, että hän näki WSOY:ssä “ankeaa arkea” ja kriisejä kustannuspolitiikassa.
https://www.vihrealanka.fi/uutiset/harri‑haanpää‑avautuu‑wsoyn‑ankeasta‑arjesta.html
Miksi niin moni on vuodesta toiseen puhunut tästä samasta aiheesta ja mikään ei tunnu muuttuvan.
TykkääTykkää
Vaikka tunnetut HS:n toimittajat, kuten Salla Vuorikoski, Paavo Teittinen tai Ville Blåfeld, ovat maininneet saaneensa hyvää palvelua kustantamoIltaan, tämä ei tarkoita, että muiden kirjailijoiden kohtelu on ollut samanlaista. Monet kokevat kohtelun olleen puutteellista tai epätasa-arvoista. Se kannattaa pitää mielessä toimittajan joka kirjoittaa juttua.
TykkääTykkää
Tarkasteluun voisin erityisesti ottaa Gummeruksen, joka esiintyy feminismin viittaan kietoutuneena tasa-arvon lähettiläänä. Todellisuus ja sen käytännön vaikutukset alihankkijoihin ovat kuitenkin huomattavasti karummat.
Jos ja kun he ymmärtävät tekojensa vaikutukset
TykkääTykkää
Tämä on muistutuksena alan ammattilaisille, jotka eivät näytä ymmärtävän jotain perusperiaatteita:
Selkeiden sopimusrikkomusten osalta on huomattava, että sitova sopimus voi syntyä joko kirjallisesti tai suullisesti. Tekijän työtä hyödyntävien yritysten on ymmärrettävä, että sopimuksen velvoittavuus rajoittuu niihin oikeuksiin ja käyttötarkoituksiin, jotka on nimenomaisesti sovittu. Kaikki muu käyttö jää tekijälle.
Sopimusoikeudessa sovelletaan tiukan tulkinnan periaatetta, jonka mukaan epäselvyyksiä tulkitaan sen osapuolen vahingoksi, joka on sopimuksen laatinut — tyypillisesti kustantaja tai tilaaja. Tekijänoikeudellisessa kontekstissa tämä periaate vahvistuu tekijän hyväksi tapahtuvan tulkinnan periaatteella, joka pohjautuu tekijänoikeuslain suojatarkoitukseen: tekijän luovan työn taloudellinen ja moraalinen suoja ovat ensisijaisia (ks. esim. Tekijänoikeuslaki 404/1961, 1 §, 3 § ja 28 §; HE 43/2022 vp).
Toisin sanoen, jos sopimus ei yksiselitteisesti kata tiettyä teoksen käyttömuotoa tai levityskanavaa, oikeutta sen hyödyntämiseen ei ole. Kaikki sopimuksen laajentaminen alkuperäisen tarkoituksen ulkopuolelle ilman tekijän nimenomaista suostumusta on tulkittava sopimusrikkomukseksi, ja tekijällä on oikeus vaatia korvausta tai kieltää luvaton käyttö (ks. myös KKO 2005:98 ja KKO 2010:47).
Alan toimijoiden on syytä ymmärtää, että tekijänoikeussopimuksia ei arvioida vain liiketaloudellisina järjestelyinä, vaan ne ovat luovan työn suojaa koskevia oikeustoimia, joiden tulkinnassa korostuu tekijän asema ja lainsäädännön suojaperiaate.
TykkääTykkää
En usko että kustantajat osallistuvat julkiseen keskusteluun, koska heillä on enemmän menetettävää kuin voitettavaa. Avoin keskustelu tekijänoikeuksista, sopimuskäytännöistä tai korvauksista voisi tuoda näkyviin sen, miten epäsymmetrisiä suhteet kirjailijoihin todellisuudessa ovat. Parempi vain olla hiljaa.
Lisäksi kustantamot ovat tottuneet hallitsemaan keskustelua epäsuorasti – median, palkintoraatien ja kulttuurijärjestöjen kautta – eivätkä ne halua menettää tätä etulyöntiasemaa ryhtymällä suoraan väittelyyn. Kun he vaikenevat, he säilyttävät kontrollin ja välttävät julkisen vastuun.
Erityisen ristiriitaista on, kun kustantaja kutsuu itseään feministiseksi. Jos toiminta ei vastaa sanoja, kyse ei ole tasa-arvosta vaan markkinointistrategiasta. Feministiksi julistautuminen antaa eettisen sädekehän, joka näyttää hyvältä kulttuuripuheessa, mutta menettää merkityksensä, jos sama kustantamo käyttää tekijöitä hyväkseen, pimittää tietoja tai siirtää kaiken riskin kirjailijan kannettavaksi.
Todellinen feministinen toiminta tarkoittaisi tekijöiden itsemääräämisoikeuden vahvistamista, sopimusten läpinäkyvyyttä ja oikeudenmukaista korvausta. Jos nämä puuttuvat, “feminismi” on vain kulissi, jonka taakse kätkeytyy vanha vallankäyttö. Vaikeneminen ei silloin ole sattumaa – se on strategia, jolla säilytetään valta ja estetään todellinen muutos.
TykkääTykkää
Analyysi kustantajien liiketoimintajärjestelmästä – ja miksi kirjailija jää siinä aina alakynteen
Kustannusalan nykyinen rakenne perustuu malliin, jossa kustantaja pyrkii hallitsemaan mahdollisimman suuren osan kirjallisuuden arvoketjusta: sisällön tuottamisesta sen kansainväliseen myyntiin ja lopulta digitaaliseen jakeluun. Kun sama konserni kontrolloi kustantamoa, agentuuria ja äänikirjapalvelua, syntyy järjestelmä, jossa kirjailija toimii ainoastaan syötteenä muiden yksiköiden voitolle.
Kirjailija ei häviä siksi, että kustantaja olisi “paha”, vaan siksi, että järjestelmä on rakennettu niin, että kirjailijan neuvotteluasema on rakenteellisesti heikoin.
Alla analyysi tämän järjestelmän peruslogiikasta.
1. Vertikaalinen integraatio: konserni omistaa koko ketjun
Monet kustantajat ovat yhteydessä agentuureihin (kuten Helsinki Literary Agency) ja äänikirjapalveluihin (esim. Storytel-ekosysteemi).
Tämän ansiosta konserni hallitsee:
Kirjailijan tuote – teos – kulkee koko ketjun läpi, mutta jokainen väliportaan voitto tulee kirjailijan osuudesta.
Kukaan muu ketjussa ei kanna taiteellista riskiä, mutta kaikki muut ottavat taloudellisen marginaalin.
2. Tietoylivoima: kustantaja näkee kaiken, kirjailija ei mitään
Kustantaja näkee:
Kirjailija näkee:
Tietoylivoima antaa kustantajalle mahdollisuuden optimoida kaikki päätökset konsernin edun mukaisiksi.
Kirjailija ei voi kyseenalaistaa mitään, koska ei saa tietoja, joiden avulla voisi tehdä sen.
3. Sisäinen hinnoittelu: konserni myy itselleen, kirjailija maksaa erotuksen
Kun kustantajalla on suhde omaan äänikirjapalveluun:
Se, mitä kirjailija ei näe:
Järjestelmä on rakennettu “sisäiseksi kierroksi”, jossa raha jää taloon, ja kirjailijan osuus pienenee jokaisella mutkalla.
4. Agentuurin kaksoisrooli: neuvottelija, joka ei voi neuvotella
Kun kustantaja kytkeytyy agentuuriin (esim. Helsinki Literary Agency):
Kirjailija menettää kaksi asiaa:
Rakenne tuottaa agentuurille ja kustantajalle yhteisen edun: pitää kirjailijan sopimustaso matalana, jotta konserni voi hyötyä ulkomaanmyynnistä ja alustadiileistä.
5. Kirjailijan asema: miksi hän jää aina alakynteen?1. Kirjailijalla ei ole tietoa → ei neuvotteluvoimaa
Kustantaja kontrolloi kaikkea dataa, jolla sopimuksia pitäisi arvioida.2. Kirjailijan oikeudet pilkotaan konsernin sisällä
Yksi osa talosta hankkii oikeudet halvalla, toinen jalostaa ne kalliiksi.3. Kirjailija ei voi kilpailuttaa
Koska konserni omistaa useita portaita, kirjailija ei pääse ulkopuoliseen, riippumattomaan markkinaan.4. Sopimukset tehdään tavalla, jossa riskit jäävät tekijälle
Kustantaja ei kanna taloudellista riskiä äänikirjojen tai digitaalisen myynnin hinnoittelusta – mutta kirjalija kantaa, koska hänen korvauksensa on prosenttipohjainen.5. Jokainen välikäsi ottaa oman osuutensa
Kustantaja
→ agentuuri
→ jakelija
→ alusta
→ jälleenmyyjä
Lopuksi: kirjailija, joka rahoittaa kaikkien muiden marginaalit.
TykkääTykkää
Olen tullut siihen johtopäätökseen, että rakenteisiin kohdistuva laaja-alainen kritiikki ei juuri auta yksittäistä kirjailijaa eikä muuta alan toimintatapoja. Vaikuttavampaa on kohdistaa huomio niihin avainhenkilöihin, jotka tekevät päätöksiä, sekä konkreettisiin virheisiin ja epäasiallisiin käytäntöihin. Kun väärinkäytökset tuodaan tarkasti esiin ja osoitetaan selkeästi, paine muutokseen syntyy.
Kirjailijoiden on aika laittaa nyrkkeilyhanskat käteen!
TykkääLiked by 1 henkilö
En tiedä.
Kustantaja voi kutsua itseään feministiksi, ei-feministiksi, reiluksi tai vaikka hirviöksi – käytännön lopputulos kirjailijan näkökulmasta tuntuu usein olevan sama: tekijä jää köyhäksi ja turhautuneeksi. Raha ei katoa tässä koneistossa. Se vain kiertää kirjailijan ohi. Kustantamon palkkalistoilla olevat, omistajat ja välillä joku neuvottelutaitoinen vaikuttaja ottavat potin.
TykkääTykkää
Kokemukseni mukaan Kirja-alalla vaarallisimpia eivät ole ne selkeät “pahikset”, vaan ne, jotka esiintyvät hyviksinä. Heidän vaikutusvaltansa on hiipivää: kaikki näyttää reilulta, mutta lopulta he ohjaavat asioita omaan etuunsa, usein ilman että kukaan huomaa.
Sopimus voi näyttää lain mukaan ihan kunnolliselta ja reilulta, mutta käytännössä ja neuvottelutavassa voi piillä manipulointia. Se näyttää viralliselta ja “oikeudenmukaiselta”, mutta todellisuudessa osapuolta ohjaillaan epäsuorasti omaan etuun.
Kirja-alalla manipulointi ei yleensä tapahdu avoimesti, vaan poissa näkyviltä – niin, että asiat näyttävät normaaleilta ja reiluilta. Päätöksiin luodaan kiire, jotta kirjailija ei ehdi miettiä vaihtoehtoja tai kysyä neuvoa. Sopimusta kutsutaan “standardiksi”, vaikka siitä voisi neuvotella. Hyvät puolet korostuvat, ja riskeistä vaietaan tai ne piilotetaan vaikeaan kieleen.
Samalla rakennetaan hyvä fiilis ja luottamuksen ilmapiiri, jotta kirjailija ei kehtaa kyseenalaistaa mitään. Jos hän kuitenkin epäröi, häntä syyllistetään ja vihjataan, että ongelma on hänessä, ei sopimuksessa. Usein sanomatta jätetään asioita, joiden väitetään silti olevan mukana. Ja kun prosessi etenee, sävy voi muuttua painostavaksi — vetäytyminen tuntuu siinä vaiheessa jo lähes mahdottomalta.
Kaikki tapahtuu niin, että kirjailija uskoo tekevänsä vapaan valinnan, vaikka todellisuudessa hänet on ohjattu siihen askel askeleelta.
Esimerkkejä milloin kirjailija voi vedota oikeuteen:
Epäselvät optio- tai jatkoehdot
Vaitiolovelvollisuuden väärinkäyttö
Oleellisten tietojen salaaminen
Taloudellinen tai emotionaalinen painostus
TykkääTykkää
Kirjoitan kirjan, markkinoin itse, hoidan sopimukset ja haen omat apurahat. Kustantamo? Tilaa vain painosta.
Vuonna 2025 tiimi kasvaa ja palkataan lisää – mutta mitä kustantamon jengi siellä oikeasti näpertelee 5000 euron kuukausipalkalla, työterveyden ja lomarahoilla? Kaikki työ, joka liittyy kirjaan – jää useasti minun harteilleni.
TykkääTykkää
HS: kommenttiosiossa tällainen mielipide tänään liittyen Spotify-asiaan:
”Puhutaanko tässä nyt sopimusrikkomuksesta taiteilijan ja kustantamon välillä, vai siitä, että taiteilijalla ei ole ollut käryä siitä, mitä sopimuksessaan lukee, vai yleisestä valittamisesta siitä, miten avutonta taiteilijaa riistetään? Itse en pistäisi montaa senttiä ensimmäisen vaihtoehdon puolesta.En ehkä itse kehtaisi tuohtua julkisesti, tai edes yksityisesti, siitä millaisen työsopimuksen olen allekirjoittanut.”
Tämä näkökulma on varsin yleinen.
Kysymys on lopulta monimutkaisempi: onko kyse siitä, että kirjailija ei osaa neuvotella ja on naiivi, vai siitä, että kustantaja toimii lain harmaalla alueella ja käyttää keinoja, joita on vaikea todistaa oikeudessa?
Todellisuudessa molempia tilanteita esiintyy: joskus ongelma johtuu kokemattomasta kirjailijasta, joskus harmaalla alueella toimivasta kustantajasta ja vilpillisistä käytännöistä.
TykkääTykkää
Kustantajien toiminta kirjailijoiden teosten kanssa elää harmaalla alueella, jossa tekijän oikeuksia rajataan lain kirjaimen hämärissä rajoissa. Tekijänoikeuslain (404/1961, viimeisin muutos 2023) mukaan teoksen luoja on lähtökohtaisesti sen ainoa haltija (§ 1–2), mutta sopimusten kautta osa oikeuksista voidaan siirtää kustantajalle. Harmaan alueen käytännöt näyttävät usein tältä:
Milloin tekijänoikeuden kielto-oikeus on loukattu
Tutkivan toimittajan olisi aika tehdä juttu ja tuoda esille tilanteita, joissa tekijänoikeuslainsäädännön kielto-oikeuksia on rikottu.
TykkääTykkää
Suvi Auvisille vastaus:
”ei mun tarkoitus ole sanoa että mitäs läksit, mutta kyllä musta tästä keskustelusta on tullut vahvasti se viba, ettei kirjailijat ole faktisesti ymmärtäneet millaisia sopimuksia on tullut allekirjoitettua. Ja siinä musta on perustavanlaatuinen ongelma, että kustantajat on sopimusten ammattilaisia ja kirjailijat ei, ja sit nää kaksi tahoa solmii sopimuksia. Tietysti siinä tilanteessa tulee tällaisia ongelmia, ja peräänkuulutinkin sitä että tässä kirjailijoiden oikeuksia pitäis parantaa, kun sopimustilanne ei ole tasaveroinen.”
Suvi, ulkopuolisena ei voi tietää, onko kyse yksinomaan kirjailijan tietämättömyydestä vai myös mahdollisesta sopimusoikeudellisesta rikkomuksesta.Samoissa olosuhteissa voi kuitenkin tapahtua epäeettisiä tai lainvastaisia toimia – eli kyseessä voi olla myös kieltoikeuden ylitys, joka on pakottavaa lainsäädäntöä.
TykkääTykkää
Itse tiedän useita tapauksia, joissa kustantaja on ylittänyt tekijänoikeuden pakottavan lainsäädännön sekä sopimuksen kieltorajoitukset, mutta nämä eivät ole päätyneet julkisuuteen.
Julkisia tuomioita kustantajan tekemistä lisenssioikeuden ja sopimusehtojen ylityksistä löytyy ylipäätään hyvin vähän — viimeisen noin 15 vuoden ajalta on löydettävissä vain muutama tuomioistuimessa asti ratkaistu tapaus, jossa kustantaja on saanut tuomion.
Suurin osa riidoista ratkaistaan kulisseissa: kirjailijan neuvotteluvoima ja resurssit ovat rajalliset, ja kustantaja voi tarjota sovintoa salassapitoehdoin jo ennen kuin asia etenee oikeuteen. Näin rikkomukset eivät koskaan tule näkyviin.
Alan sisällä tällaiset ylitykset kyllä tunnistetaan ja niistä puhutaan tekijöiden kesken. Suvi Auvisen ulostulo- että kirjailijat eivät ymmärtäisi tekijänoikeuksiaan, sopimusoikeutta tai rikosoikeudellisia vaikutuksia, lähtökohta on halventava ja kääntää asetelman päälaelleen.
TykkääTykkää
Kirjailijan voi olla hyvin vaikea viedä kustantajaa rikosprosessiin, koska kyse on usein asianomistajarikoksesta. Se tarkoittaa, että prosessi käynnistyy vain, jos kirjailija itse tekee rikosilmoituksen ja vaatii rangaistusta. Samalla näyttötaakka on pitkälti kirjailijalla: hänen täytyy pystyä osoittamaan, että kustantaja on selvästi ylittänyt oikeutensa ja loukannut tekijänoikeuksia tavalla, joka täyttää rikoksen tunnusmerkistön.
Toisin sanoen kirjailijan pitää osoittaa, mitä tarkalleen on tapahtunut, missä sopimusta on rikottu, ja että kustantajan toiminta on ollut tarkoituksellista ja tähtäsi taloudellisen hyödyn saamiseen. Tämä on vaikeaa, koska kirjailijan toimeentulo ja kaikki teoksen myynti- ja levitystiedot ovat kustantajan hallussa. Jos kustantaja ei avoimesti kerro tietoja tai selittelee toimintansa kuuluvan sopimuksen piiriin, kirjailijan on hankala todistaa muuta.
Lisäksi rikosoikeudessa vaaditaan korkea näyttökynnys: tekijänoikeusrikos pitää näyttää toteen niin, ettei jää perusteltua epäilyä.
Tästä syystä kustantaja voi huolettomasti rikkoa lakia, koska ei jää siitä ikinä kiinni.
TykkääTykkää
Pontus Purokoru esitää HS: n jutussa parannus ehdotuksia toimeentuloon:
Tarvittavat toimet on : kirjallisuuden arvonlisäveron laskeminen nollaan; Norjan tyylinen järjestelmä, jossa valtio ja kirjastot ostavat jokaista kirjaa tietyn määrän; apurahojen lisääminen; suoratoistopalveluiden verottaminen kirjailijoiden hyväksi; kirjailijoiden esiintymispalkkioiden nostaminen (ja ylipäänsä esiintymisestä maksaminen); kirjastokorvausten porrastaminen; perustulo.
Minusta kirjailijoiden työ on luonteeltaan suuririskistä tutkimus- ja kehitystyötä. Siksi rahoitusmallin tulisi ideaalimaailmassa muistuttaa tieteellisen tutkimuksen rahoitusta, ei pelkästään markkinataloutta. Oleellista olisi sopimusrakenteiden/suhteen uudistaminen, reilun sopimuksen periaatteet kirjailija–kustantaja-suhteeseen, läpinäkyvät raportointivelvoitteet myynnistä ja suoratoistosta sekä tulojen minimiosuudet ja takuut tekijälle.
ALV 0 % kirjoille laskee kuluttajahintaa ja lisää kysyntää, mutta ei silti takaa, että tulot päätyvät kirjailijoille, jos sopimus on huono. Apurahojen lisääminen mahdollistaa työskentelyn, mutta kilpailu ja epävarmuus säilyvät silti.
TykkääLiked by 1 henkilö