//
”Sinun on otettava itsesi vakavasti”, Veronica myös sanoo. ”Ja pois kaikki keikailu ja miellyttämisen halu, koko mieliksi olemisen vietti. Sinun täytyy nähdä. Ei kenenkään toisen silmin, vaan niin, että sinä näet. Ja sen jälkeen kirjoittaa kuin pieni eläin.”
Mieleen tulviva ilo, kehoon laskeutuva virittynyt rauha, siltä tämä tuntui.
Rakastan Monika Fagerholmin teoksia, ennen kaikkea niiden kieltä ja kerrontaa ja rytmiä, miten ne sukeltavat mieleen, pyytämättä ja yllättäen, juuri jotain tällaista olen tietämättäni kaivannut. Miten ne toimivat ja liikahtelevat ajattelussa ja kuvittelussa, eri tavalla ja eri taajuudella kuin mikään muu, se on aina yhtä ihmeellistä,
olen niin onnellinen, että on olemassa sellainen kirjailija kuin Monika F. Ja sellainen suomentaja kuin Hannimari Heino.
//
Eristystila on romaani tytöstä, perheestä ja taiteesta, vuosista, jotka ovat eri kuin nyt ja silti pelottavalla tavalla samanlaisia, sama uhkaava levottomuus ja raivo pinnan alla ja pinnalla, vinksahtanut maailma ja sen hallitsijat, on noustava kapinaan, kaikkien meidän.
Romaanin päähenkilö Alice valitsee kirjoittamisen, tai toisinpäin, hän istuu huoneessaan ja kirjoittaa, siinä sivussa elää, rakastuu, hengittää, juhlii, koko ajan kirjoittaa.
”Eikä se ole mikään hauska vertaus. Pienellä eläimellä on maatuntuma, se elää maassa ja mullassa ja hajujen keskellä, keskellä aistittavaa. Sieltä se ryömii esiin, ei se mieti miten se käyttäytyy. Ei se ajattele, ei se miellytä ketään – vaan liikkuu, kuunnellen, katsoen, tuntosarvillaan aistien.
Sitä on kirjoittaminen, Alice.”
Niin, Helmi, sitä on kirjoittaminen. Ja juuri siksi niin vaikeaa, viime aikoina, kuukausina, lähes mahdotonta. En tiedä miten olla pieni eläin, ei ole maatuntumaa, on irrallaan leijumista, eksymistä. Aivan kuin olisin unohtanut. Ehkä siksi tämä romaani oli kuin lahja tai mikä lie, jotain mitä olen odottanut. Muistutus siitä mitä kielellä voi tehdä, mitä kirjallisuus voi olla. Ja ennen kaikkea: tönäisy, liikkeelle paneva voima. Ja loppua kohden myös ilmiömäistä ilotulitusta, rakenne ja käänteet ja tunnelma, kaikki soljui ja suli yhteen, lukiessa ympäröivä todellisuus katosi, romaanissa aika ja paikka ottivat omat vapautensa, palasivat ja tulivat takaisin, ja joka hetki: täysin omalakista ja aivan loogista.
Mutta pyyhitään nyt kaikki tuo pois, tuollainen, tuleva – josta emme kohtuuden nimisssä voi tietää mitään tällä hetkellä, yksinäisinä välipäivinä nukketalossa vuoden 1976 viimeisinä päivinä. Tyttö istuu vierashuoneessa kirjoituspöydän ääressä sienen alla ja kirjoittaa. Tyttö joka kirjoittaa, kirjoittaa. Sataa lunta ja lakkaa satamasta lunta. Se alkaa taas, loppuu.
//
Helmi Kekkonen 