seinä

//

Nousin vielä kolme kertaa ja varmistuin siitä, että tässä, kolmen metrin päässä minusta oli tosiaan jotakin näkymätöntä, sileätä, kylmää, joka esti minua menemästä eteenpäin. Ajattelin aistiharhaa, mutta tiesin kyllä, ettei se ollut mitään sentapaista.

Nainen lähtee ystäviensä luo Alppien vuoristolaaksoon. Aamulla hän huomaa olevansa yksin talossa, laaksossa, jonka eteen on muodostunut valtava lasiseinä. Seinän toisella puolella olevat ihmiset ja eläimet ovat kuolleet. Nainen ei tiedä mistä seinä on ilmestynyt tai mitä sen toisella puolella on tapahtunut. On vain hän, ja metsästyskoira Luchs. Päivät ja viikot seuraavat toisiaan ja nainen alkaa elää elämää, jolla ei ole mitään tekemistä entisen kanssa. Vuosia myöhemmin jotain tapahtuu ja hän alkaa kirjoittaa kertomusta tapahtuneesta, kirjoittaa kaiken muistiin niin tarkasti kuin mahdollista.

En kirjoita kirjoittamisen ilosta; minulle on tapahtunut jotakin, jonka takia minun on kirjoitettava, jos en halua menettää järkeäni.

//

Marlen Haushoferin romaani on erikoinen yhdistelmä kerrontaa, jossa järisyttävän alun jälkeen ei tunnu tapahtuvan juuri mitään, mutta jonka jokainen sivu on tiheä ja ladattu. Samalla se onnistuu häkellyttävän nopeasti kietomaan lukijan siihen samaan kummalliseen, pysähtyneeseen, dystooppiseen tunnelmaan, jossa päähenkilöllä ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin tehdä jotain, mitä tahansa, selviytyä. Jostain syvältä kumpuaa uteliaisuus ja elämänhalu, kyky löytää olemiselle raamit ja rakenne. Mennyt elämä alkaa hetki hetkeltä tuntua kaukaiselta kohinalta, haamusäryltä.

Nykyään en enää ole se ihminen, joka kerran olin. Mistä tietäisin mihin suuntaan menen? Kenties olen jo etääntynyt itsestäni niin kauaksi, etten enää ollenkaan huomaa sitä.

Kun nykyisin ajattelen naista, joka kerran olin, ennen kuin seinä tuli elämääni, en tunne itseäni hänessä.

//

Haushoferin tapa kirjoittaa on poikkeuksellinen. Vaatii äärimmilleen hiottua taitoa pitää kerronta näin jännitteisenä ja kiehtovana vain yhden ihmisen kokemuksen varassa, maailmassa, jossa ei ole mitään muuta kuin hän ja muutama eläin, jossa aika rakentuu toistuvien askareiden ja luonnon kiertokulun varaan. Rekisteri on läpi teoksen lähes muuttumaton, poikkeuksena yllättävät ajattelun nyrjähdykset, siirtymät muistoihin ja mielen syvyyksiin, joista palataan takaisin Seinän suojiin. Kiinnostavinta on se, miten lukiessa huomasin itsekin katoavani tuohon todellisuuteen, lakkasin kyseenalaistamasta ja kyselemästä, lakkasin odottamasta selitystä tai muutosta. Silloinkin kun toivo hetkeksi virisi, se katosi yhtä nopeasti.

Kerran kun istuin näköalapaikalla, luulin näkeväni hyvin etäällä savua, joka kohosi kuusien keskeltä. Minun täytyi laskea kaukoputki pois, koska käteni alkoivat väristä. Kun olin hillinnyt itseni ja katsoin taas, ei enää näkynyt mitään. Tuijotin kaukoputkella, kunnes silmiini kohosivat vedet ja kaikki sulautui vihreäksi täpläksi. Odotin hetken ja kävin myös seuraavina päivinä paikalla, mutta savua en enää ikinä nähnyt.

//

Romaani herättää valtavasti kysymyksiä – kuka nainen on, mikä seinä on vai onko sitä ylipäätään olemassa, mitä on tapahtunut, miksei nainen edes aluksi yritä kovemmin päästä seinän toiselle puolelle tai selvitä kuinka pitkälle se jatkuu, miten hän unohtaa lapsensa ja puolisonsa niin nopeasti, miksi vuoristomajassa on niin paljon elintarvikkeita ja miten nainen saa itsensä niin ripeästi tarttumaan vaativiin, itselle vieraisiin töihin – mutta jotenkin ne kaikki menettävät merkityksensä. Lukukokemus on hurjan intensiivinen ja silti rauhallinen, hiipivä kauhu kulkee rinnakkain kirkkaan ajattelun ja fyysisen rasituksen kanssa. Ehkä seinän sisäpuolella on lopulta se maailma, jossa nainen voi rakentaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa, maailma, jossa nainen on miehistä, yhteiskunnan odotuksista ja oletuksista vapaa. Kunnes.

//

Seinä on alunperin julkaistu vuonna 1963 ja suomeksi se ilmestyi ensimmäisen kerran 1964 , Eila Pennasen kääntämänä. Se on moderni klassikko, hienoa ja haastavaa feminististä kirjallisuutta. Vuonna 2021 julkaistussa Suurteoksia– kokoelmassa on romaanista Malin Kivelän hieno essee, joka siivitti teoksen suomenkielistä uusintajulkaisua. Suosittelen lukemaan molemmat.