Kristallipalatsi

Dora kirjoitti kommentin ja klikkasi julkaise-painiketta ja jäi sitten tuijottamaan ruutua. Hänen kasvonsa heijastuivat sen pinnalta. Tai ehkä ne eivät olleetkaan hänen kasvonsa. Mutta joku nainen ruudun pinnalla oli.

Dora tarkensi katseensa uudelleen, nyt kuvaan koneen ruudulla, heijastuksen taakse, tai sisään, oli vaikea sanoa, kumpi oli ennen toista, kumpi oli toisen päällä ja kumpi alla ja kumpi oli se todellinen kuva, kumpi heijastus.

Toisinaan, nykyään aika harvoin, kohdalle osuu kirjoja jotka viehättävät heti, ja syystä jota on aluksi vaikea määritellä.

Muutama lause, sydän alkaa lyödä vähän nopeammin, ei liikaa, vain vähän, sitten ensimmäinen sivu, toinen, ja olet koukussa, tuosta noin vain, tai siltä se tuntuu, kuin olisit sukeltanut juuri sopivan viileään veteen etkä malttaa odottaa pääseväsi perille vaikka veden kauhominenkin pitkin rauhallisen vedoin tuottaa nautintoa.

Jotain tällaista tapahtui kun aloitin lukemaan Anna-Kaari Hakkaraisen kolmatta romaania Kristallipalatsi.

Astuessani postista minä avasin ison kirjekuoren, otin kirjan esille, avasin ensimmäisen sivun ja aloin lukea. Luin kotimatkalla, luin kotona, luin kun lapsi katsoi Pikku Kakkosta, luin ennen unta, luin ennen töitä.

Ja mitä minä luin? Jos olen ihan rehellinen, niin myönnän etten vieläkään ole ihan varma. Mietin kirjaa koko eilisen illan ja yöllä kun valvoin levottomuuttani ja yskääni mutta kirjan miettiminen rauhoitti, sen lankojen kiertäminen yhteen, sen kudelmien hahmottaminen kokonaisuudeksi.

Jotenkin näin sen ajattelen:

se on tarina yksinäisyydestä ja nähdyksi tulemisen kaipauksesta, tästä ajasta jota esitykset ja tarinat todellisuudesta hallitsevat. Se on yhtä aikaa kauneuden ylistys ja sen kritiikki, ja sen vuoksi niin kiehtova. Se on kolmen henkilön ympärille kietoutuva mysteeri joka lopussa aukeaa molemmilta puolilta, mutta missä menee toden ja tarun raja, onko yksikään tarina koskaan täysin totta?

Lempeimmin ja koskettavimmin Hakkaraisen katse kuvaa yksinäisyyttä ja kaipausta toisen ihmisen luo, viiltävimmin se osuu sosiaalisen median luomaan hypeen tehdä elämästä katseltu, tykätty ja ihailtu esitys.

Kun aurinko paistoi aamulla valkoisten ohuiden verhojen välistä makuuhuoneeseen, hän katsoi jalkojaan ja miehensä jalkoja lakanoiden keskellä – ja otti usein niistä valokuvan, jonka hän käsitteli myöhemmin koneella vaaleaksi ja vähän utuiseksi.

Tunnelma vaati sen, että varpaankynsissä oli siisti lakka ja kovettumat poissa, Stockmannin jalkahoitolan Ruth oli siinä paras. Vielä kauniimmaksi tunnelma muuttui, jos yöpöydällä oli muutama mustavalkoinen taide- ja arkkitehtuurikirja, mustasankaiset silmälasit vierellä tai kirjapinon päällä odottamassa. Tuoksukynttilä ja levysoittimesta kantautuva ääni, The Smithsiä, rouheampana kuin jos ääni olisi tullut cd-soittimesta tai miltä hyvänsä nykyaikaiselta koneelta. Vaaleanharmaaksi maalatulla lautalattialla Tikaun mustavalkoinen matto ja huoneen nurkassa valaisimeksi muutettu vanha metallinen valokirjain, toisessa nurkassa Jieldén Loft – valaisin. Tuoreen kahvin tuoksu, kahvimyllyn rahina. Boysenmarjat valkoisessa kupissa, valkoista jogurttia kiemuroina päällä. Itsetehtyä granolaa sinne tänne ripoteltuna. Ja kuluneessa sinkkikannussa kukkia, tietenkin, mitkä milloinkin sopivat kokonaisasetelmaan.

Myönnän. Hykertelin ääneen. Ja monta kertaa myös nauroin.

Mutta minulle Hakkaraisen romaanin suurin ansio on siitä huokuva sivistys. Hän kirjoittaa älykkäämmin kuin kukaan pitkään aikaan lukemani, mutta tekemättä siitä yhtään kikkailevaa, itsetietoista tai kliinistä. Hänen soljuva tekstinsä on ylistys kauneuden historialle ja taiteille, estetiikalle jota maailma on täynnä. Se on raikas näkökulma, yhtä aikaa vanhanaikainen ja moderni, ja se viehättää minua kovin. Kuin myös herra Oscar Wilde, joka kulkee omaa polkuaan läpi romaanin, vie meidät 1800-luvun lopun Lontooseen ja Dorian Grayn muotokuvan syntyyn, ja sitä kautta jälleen kerran tähän päivään, kasvitieteelliseen puutarhaan, sen keinotekoiseen mutta niin ihmeelliseen vehreyteen.

Kun elämää alkaa kerran katsoa ulkoapäin, peilikuvaa ei voi enää olla näkemättä. Haittaako se? Mitä se merkitsee, mitä se tekee meille?

En tiedä. Kukaan ei tiedä. Näkyvissä oleva on suurin arvoitus, kirjoitti Oscar.

Ja Anna-Kaari Hakkarainen kirjoitti hienon, hienon romaanin. Jälleen kerran, edellinenkin kun oli aivan upea. Lukekaa.