Haluan ulos

 

Perjantai.

Punaisena hehkuva puu näyttää kaatuvan tuulessa.

Raitiovaunut, lehdet, kadut, parhaan ystävän syntymäpäivät, taivas, villatakit.

Haluan ulos.

Haluan kirjamessuille Turkuun mutta minua ei tänä vuonna kutsuttu. En halua aloittaa valitusta siitä miten paljon se harmittaa mutta silti. Olen käynyt niillä messuilla kaksioistavuotiaasta asti ja töiden puolesta jokaisen kolmen edellisen kirjani kanssa. Turku on monin tavoin ollut minulle kuin toinen kotikaupunki, ja rakastan messuja jotka ovat sopivan kokoiset ja sympaattiset, tykkään Turustakin silloin kun on syyskuu, joesta ja niistä kulmista.

Mutta nyt on näin.

Kritiikkien odotus jatkuu jatkuu jatkuu vaan ja flunssa iski täysin voimin. Katson yhä sitä puuta ja haluan ulos.

Sängyn vieressä odottaa valtava kirjapino, kahvi jäähtyy mukiin, vastaan sähköposteihin, sovin esiintymisiä, olen hermostunut ja apea, lapsi lähtee tyytyväisenä mummulaan, pilvet näyttävät juoksevan taivaan poikki, minä pysyn paikoillani enkä saa ajatuksistani kiinni, niitä on liikaa ja liian vähän.

Mies sanoo että olen liian paljon yksin. Mutta mitään muuta en halua.

Tämä syyskuu on toisenlainen kuin odotin mutta en tiedä mitä odotin.

Kaiken keskellä mietin mitä järkeä tässä on? Vuosia keskittyä yhteen asiaan ja mitä sitten? Kirja on valmis, ehkä se on oikein hyvä kirja, kuka tietää, mutta se ilmestyy tuhansien ja tuhansien muiden joukkoon, se luetaan jos luetaan, ja mitä sitten? Kuinka monta tarinaa on tarpeeksi monta tarinaa? Kuinka monta lukijaa? Jos kirja luetaan kerran ja jotain liikahtaa niin riittääkö se ja mihin? Kollega sanoi kerran: kuinka kauan pää tätä ammattia kestää kun muutaman onnenpilkahduksen voimalla täytyy tarpoa monta vuotta polvia myöten paskassa?

Minä rakastan syyskuuta mutta tämä syksy on vaikea.

Ja nämä ovat pieniä asioita, kyllä minä sen tiedän, maailman rinnalla aivan naurettavan pieniä. Itsekeskeistä vikinää.

Mutta silti. Mielikuvat eivät kohtaa todellisuuden kanssa, ajatukset räjähtelevät ja katse on levoton.

Kirjoitan joka päivä, yritän saada valmiiksi jo sovittuja töitä.

Kaipaan oikeaa kirjoittamista joka päivä.

Haluan ulos pääni sisältä.

Koska samalla kun joka aamu ja joka ilta mietin tarvitseeko tämä maailma enää yhtään tarinaa minun päässäni rakentuu uusi joka vaatii päästä ulos pääni sisältä, tulla kerrotuksi, kirjoitetuksi.

Toisinaan, aina, harvoin, olisi paljon, paljon, helpompaa jos se ei tuntuisi ainoalta oikealta vaihtoehdolta.

 

 

2 kommenttia artikkeliin ”Haluan ulos

  1. Ah. Tiedän että ei ehkä pitäisi sanoa näin – sillä tilanne on kaikessa kuvauksessaan riipivä ja raastava – mutta: mieletön teksti. Valahti ihon alle, vavisutti jotenkin. Tämä on se syy miksi teet sitä mitä teet; koska olet siinä äärimmäisen taitava.
    Oli se sitten kirja, blogiteksti tai pätkä päiväkirjaa, se jää kiinni. Joskus tunniksi, joskus viikoiksi. Ja juuri se on syy miksi tehdä sitä.

    Tykkää

  2. Ihanainen. Kiitos kun sanot.

    Ja niin, onhan se, riipivää ja raastavaa, ja silti niin pientä, luojan kiitos. Tänään havahduin kuumeen keskeltä maailman uutisten pariin ja oikeastaan nolotti tämä(kin) vuodatus. Juurikin koska se on noin miten sanot: minulla on syy, ja ennen kaikkea mahdollisuus ja vapaus tehdä. Kirjoittaa. Olla. Ja se on paljon se. On aika taas opetella suhtautumaan. Suhteuttamaan.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s