Luen tämän romaanin vauhdilla, ajatuksella ja ristiriitaisin tuntein.
Tarinan asetelma kiehtoo minua. Aurelia ja hänen äitinsä, Berliini ja Helsinki, vaiettu salaisuus ja mukana kannettu suru, rivien välistä huokuva viiltävä huuto jonkin, jonkun, minkä, perään.
Aavistan mistä on kysymys ja pidän siitä, onneksi teksti antaa kuitenkin taiten tilaa hengittää, arvuutella, kuvitella.
Varsinkin äiti, hänen äänensä, minä kuulen sen vahvana ja elävänä, äidin kipu ja kaipaus, yritys ja halu rakastaa, menneisyyden paino joka jättää alleen, on jättänyt jo kauan, vuosikymmeniä, miten sellaisen ravistelee pois, riisuu itsestään, ehkä ei mitenkään, ehkä kertomalla, ehkä.
Mutta vaikutusta ei tee ainoastaan se mikä on painavaa, tiheää ja totta, vaan myös ilo, myötätunto ja lämpö.
Puppe istui pöydän päässä viattomana, apeana, murjottavana, tukka reuhakkaana kiharana ja naama kiiltelevänä. Tunsin välitöntä sympatiaa häntä kohtaan: elää tämän suvereenin perheen keskellä ja vihata itseään niin kuin jokainen teini-ikäinen vihaa. Mennä omaan huoneeseensa ja kuunnella Maukka Perusjätkää kuin kokeeksi, koska tiesi, että jotkut kuuntelevat sitä, ja tajuta että ei, tämä musiikki ei olisi vastaus yhtään mihinkään. Tarttua Sartren Inhoon ja pitää sitä käsittämättömänä, katsella omaa peilikuvaansa ja odottaa, odottaa, odottaa, että vuodet kuluisivat ja tulevaisuus pelastaisi siltä kauhealta vääryydeltä että oli kolmetoista ja pullea ja lempinimeltään Puppe ja elämä tuntui enimmäkseen hirveältä. Olisin halunnut halata häntä ja sanoa että odotapa vain, kaikki tulee olemaan ihmeellistä, ja samalla olin täysin epäkorrektin tyytyväinen siitä, että edes yksi tämän täydellisen perheen jäsenistä oli inhimillinen, vaillinainen ja tosi.
Pidän hurjasti ylläolevan kaltaisesta, suorasta mutta ilmavasta, mustanhauskasta, silti lempeästä kerronnasta, rikkaasta adjektiivien käytöstä. Pidän jokaisesta äidin luvusta, pidän hänestä, tuosta naisesta, erehtyvästä ja rikkinäisestä, ja minä tunnistan hänen kokemuksensa vanhemmuudesta, kauneuden ja kauhun, epävarmuuden ja voiman.
Aurelian osuus sen sijaan jää harmikseni alusta alkaen etäälle, vieraaksi. Hän on liian naiivi, liian auki, liian uhmakas, liikaa. Kaikki vitut ja saatanat ja raivoamiset eivät tee hänestä kiinnostavaa, ainoastaan ärsyttävän. Tai ehkä en vain saa kiinni hänen ajatuksistaan ja näkökulmastaan, jatkuvasta minuuden ja sen rajojen, todellisuuden ja tunteiden analyysista ja tulkinnasta. Rimpuilevasta, jomottavasta levottomuudesta joka tuo hänelle voimaa olla lavalla mutta työntää minua lukijana kauemmas.
Siinä missä äidin ääni osuu rohkeana, kirkkaana ja vahvana, lipuu Aurelia lävitseni jälkeä jättämättä. Ristiriita on iso ja hämmentävä, mutta olemassa.
Pulkkinen on ehdottoman taitava kertoja jonka tarinoiden lähtöasetelmat ovat kiinnostavia mutta hänen kirjoissaan on (minun makuuni) lopulta yksinkertaisesti jotain liikaa, todistelua, yritystä, teemoja, ja kielessä paikoitellen sävy joka pitää minut etäällä. Näin on käynyt jokaisen hänen kirjansa kohdalla, enemmän tai vähemmän. Silti haluan lukea kaiken mitä hän kirjoittaa, kiinnostava ristiriita sekin. Suosikkini on tämän uusimmankin jälkeen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, sen ilmava, iloinen ja eloisa kerronta, jollain tavalla poikkeuksellisen raikas ilmaisu, mutta niin vahva oli tässä romaanissa äidin ääni että se kumisee mielessäni yhä.
Helmi Kekkonen 