Emme enää usko pahaan

He ajoivat talvisten metsien ja aukeiden halki ja hän vajosi ajatuksiin ja näki miten heikko aurinko punertaisi iltapäivisin ja vuosi kuluisi loppuun ja kylmien tähtien alla lumi vetäytyisi ja vedet sulaisivat ja kevät leviäisi ruskeana ja harmaana ja vihreä maa vaahtoaisi koiranputkia ja nokkosia ja puut lehtiä ja linnut nousisivat ja putoaisivat ja linnut pölähtäisivät ilmaan ja varisisivat syksyn leveään varjoon taas. Tee mitä teet, outoja aikoja elät.

Outoja aikoja elävät myös Eero ja Aino vaikka niin paljon on kohdallaan ja hyvin, omakotitalo ja eloisat kaksostytöt koulun kynnyksellä, vuosia sitten he ovat tavanneet, hullaantuneet, rakastuneet ja vuosien ajan rakastaneet, rakentaneet elämää ja maailmaa jossa kaikella on paikka, perheellä, työllä, harrastuksilla, ystävillä, elämä on kuljettanut ja antanut paljon mutta niin kuin aina, vuodet myös painavat ja tuovat pientä, aluksi tuskin edes huomattavaa säröilyä ja jomotusta, kaipuuta, tarvetta ja halua, takaisin alkuun, takaisin intohimoon ja sen roihuun, takaisin sinne kun oli vain kaksi, mies ja nainen ja loputtomat yöt, nyt on niin paljon muutakin mutta nämä kaksi, he yrittävät, he tahtovat, he puhuvat, puhuvat ja ovat auki, niin auki että Ainon suusta tulee yksi lause, rehellinen ja tosi, eikä mikään Eeron sisällä ole enää samoin.

Ja niin tämän Turun Ispoisten helteisen loppukesän kauneudessa käynnistyy tapahtumien kierre, vaimonryöstö, jossa oikeastaan kaikki mikä voi mennä pieleen myös menee.

Jo tämä tarina itsessään olisi riittävä, meidän aikamme ihmistä, perhettä ja parisuhdetta uskomattoman tarkasti mutta armollisesti ja ehdottoman kauniisti kuvaava, mielen syövereihin sukeltava ja maiseman hehkuvana ja totena piirtävä, mutta Korhonen vie kokonaisuuden vielä pidemmälle, väkivallan ja pakkomielteiden kierteeseen, yhteiskunnan varjoisille laitamille sekä työelämän keskiöön, Ainon työpaikalle päihdeasuntolaan ja Eeron ystävän Larin työpaikalle vakuutusyhtiöön, ja kaiken rinnalla kulkevaan miesten väliseen ystävyyteen jossa tasapaino on ailahteleva mutta olemassa, suhde yhtä aikaa lämmin ja kipeä, nuoruudesta aikuisuuteen ja varhaiseen keski-ikään sekä rimpuillen että päättäväisesti kurkottava.

Tässä on niin paljon eikä mitään liikaa. Kaiken kruunaa Korhosen upea kieli ja kerronta joka tuo paikoitellen hyvinkin rankan ja todella ajakohtaisen tarinan rinnalle keveyttä, happea ja tilaa, muistuttaa siitä mitä kirjallisuus parhaimmillaan on:  kielen kautta sukeltamista maailmaan joka on yhtä aikaa uusi ja vieras, tuttu ja tuntematon. Tommi Melenderin sanoin: se on sotaa kliseitä vastaan.

Puoli yhdeksältä he nousivat valkoisen Ivecon ohjaamoon. Lari käynnisti moottorin. Se oli firman auto, tunnukseton, ja he puhuivat tuskin mitään. Tuntui oudolta nähdä Ispoisten katujen vihdoin häipyvän näkyvistä. Eero vilkuili Larin kasvoja, vuoroin laskevan auringon valossa, vuoroin talojen varjossa, ja ne pysyivät ilmeettöminä. Keskustan kaduilla kaupunkilaiset kulkivat juhlimaan. Taivaanlaen hehku muistutti sulaa tinaa. Jos niin kirkasta selkeyttä saisi kokea usein, elämä olisi hetkessä nähty.

Korhosen romaani saattaa olla hetkessä luettu koska sen veto on niin hurja, mutta sen jättämä jälki pysyy tiukassa, ja hyvä niin, niin kiehtova ja hieno se on.