Westworld

Jokainen blogiani yhtään pidempään seurannut tietää, että suhteeni tv-sarjoihin on jokseenkin fanaattinen. Tai no, en tiedä onko fanaattinen juuri oikea sana sitä kuvaamaan, mutta joka tapauksessa, parhaat sarjat ovat elämässäni lähes samalla viivalla kuin parhaat kirjat (ja toisinaan myös työt ja ystävät.)

Lempisarjojeni kirjo on aika laaja, Cold Feetistä, West Wingistä ja Mad Menistä aina Sopranosiin, The Wireen ja Six Feet Underiin, In Treatmentiin ja Deadwoodiin. Nämä sarjat ovat minulle yhtä merkittäviä kuin kirjojen puolella vaikkapa Rikos ja rangaistus, Blondi, Vihervaaran Anna-sarja ja Durasin koko tuotanto. Ne ovat muokanneet sitä miten tämän maailman koen ja näen ja opettaneet minulle itsestäni vähintään yhtä paljon. Olen itkenyt, nauranut ja pidättänyt hengitystäni, eläytynyt moniin tarinoihin sellaisella vimmalla, että palautuminen todellisuuteen on ottanut joskus pidemmänkin ajan. Kun näin Sopranosin viimeisen jakson ensimmäisen kerran elin täydellisessä tyhjiössä monta päivää, en voinut käsittää että se oli sitten siinä (vaikka toisin kuin moni muu olin myös sitä mieltä että sarjan lopetus oli täydellisen nerokas, toisin kuin Six feet underin, jonka viimeinen jakso ajoi minut lähes hulluksi).

Voisin jatkaa tästä loputtomiin, mutta se mitä haluan sanoa on se, etten ole vuosikausiin enää voinut katsoa yhtään sarjaa jos siinä ei ole ollut kaikki kohdallaan. En kestä viittä minuuttia pidempää huonoja näyttelijöitä enkä keskinkertaisuutta, en vähän nokkelaa, osittain toimivaa, silloin tällöin osuvaa dialogia, epäuskottavia juonenkäänteitä tai pelkkää viihdettä (heh, ehkä se fanaattisuus on sittenkin oikea sana). Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että jokainen katsomani sarja olisi puhdasta kultaa, kuten vaikkapa Orange Is The New Black, The Affair, The Fall tai Masters of Sex, mutta useimmiten kuitenkin hyvin lähellä sitä.

Ja sitten toisinaan kohdalle tulee sarjoja joissa on kaikki tai ainakin todella moni asia lähtökohtaisesti kohdallaan, mutta silti ei vaan lähde. Kuten nyt HBO:n uutuus Westworld.

Peruskuviota sen tarkemmin avaamatta (esim täältä voi lukea lisää) kyseessä on tieteissarja joka on sekoitus Truman Show’ta, Inceptionia ja Deadwoodia, kuvaus maailmasta joka yhtä suurta peliä. Ihmisten ja ihmisten luomien robottien valtataistelun mekastuskenttä, inhimllisyyden rajojen tutkielma. Kiehtovaa, koukuttavaa ja tyylikkäästi tehtyä, ja niin väkivaltaista, oudolla tavalla sittenkin tyhjää ja turhanpäiväistä, että melko varmasti jätän sarjan neljän osan jälkeen kesken. Se ei tunnu missään, ei vaikuta mihinkään, ei muuta mitään. Niin turhauttavaa.

En oikeasti jaksaisi enää yhtään sarjaa joka tekijöiden mukaan kritisoi väkivaltaa mutta samalla kuvaa sitä raflaavasti, runsaalla kädellä ja ihannoiden. Jossa tärkeimpiä motiiveja ovat kosto, viha ja katkeruus. Jossa naisia raiskataan ja lapsia tapetaan. Aivan kuin ihmisen pahuutta, ristiriitoja ja juuri niitä inhimllisyyden rajoja ei voisi kuvata hienovaraisemmin ja rauhallisemmin. Kuka oikeasti haluaa katsoa kun joku raiskataan väkivaltaisesti tai hakataan tohjoksi? Kuka? Ja miksi? En ymmärrä.

Arvoisa HBO, olen niin pettynyt.

Syksyn valonpilkahdus löytyy kuitenkin myös samasta osoitteesta. Koska täysin yllättäen samaisen tuotantoyhtiön toinen uutuus, Divorce, on osoittautunut varsin toimivaksi kokonaisuudeksi.

Itkun ja naurun, komedian ja tragedian, sitcomin ja vakavan draaman välimaastossa liikkuva parisuhdekuvaus on oikeasti hyvä. Sen henkilöhahmot ovat aika epämiellyttäviä ja rasittavia mutta silti ymmärrettäviä (kukapa nyt ei keskellä avioeroprosessia olisi), dialogi nokkelaa ja täynnä mustaa huumoria ja se onnistuu pienen elein yllättämään joka jaksossa. Tosin Sarah Jessica Parkerin esittämällä Francesilla on epätodellisen monta eri väristä villakangastakkia ja muutenkin hänen asukokonaisuutensa heijastelevat tyylikkyydessään ja rönsyävyydessään hetkittäin liikaa Sinkkuelämän aikoja , mutta silti, suosittelen.

(Ah, mikä vuodatus. Kaikkea sitä tekee välttääkseen oikeiden töiden tekemistä.)