Tytöt

He taiteilivat kauniin ja ruman välisellä kiusallisella kynnyksellä, ja heidän perässään puiston halki kulki huomion ristiaallokko. Jokin nimeämättä jäävä sai äidit hakemaan lapsiaan katseellaan. Naiset tavoittelivat poikaystävien kättä. Puiden lomasta pilkotti aurinko niin kuin aina – pajut nuokkuivat, retkihuopien ylitse henkäili lämmin tuuli – mutta päivän tuttuuden rikkoi polku, jonka tytöt tavalliseen maailmaan kulkivat. Virtaviivaisesti ja piittaamattomina kuin vedenpintaa halkovat hait.

 

On kesä vuonna 1969. Neljätoistavuotias Evie janoaa aikuisuutta, elämää, kokemuksia, tylsistynyt ja kiihkeä teinityttö heräämisen kynnyksellä, riitoja äidin ja parhaan ystävän kanssa, kukaan ei ymmärrä, yhtäkkiä hänellä on ihan uudella tavalla kasvot ja rinnat ja niitä saa kuka vaan katsoa ja kommentoida, se on ihanaa, kipeää ja kauheaa, kaikki mikä tyttönä olemiseen liittyy on ihanaa, kipeää ja kauheaa,

 

minä tiesin, että jo tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä,

 

ihan tavallinen tarina, se jonka jokainen tyttö tunnistaa, mutta miten elävästi ja ristivalottaen Emma Cline siihen sukeltaa, Evien epävarmaan vimmaan ja nälkään, hapuilevaan yritykseen kohti naiseutta, kehon lepatukseen, haluun ja sydämenlyönteihin,

ja sitten, Evien luo kävelee, lipuu, Suzanne, tyttö toisesta maailmasta,

ja Evien elämä alkaa, saa yllensä hehkun, niin vahvan, että vaikka se kestää vain hetken ja lopulta polttaa kaiken ympäriltään, ei sen jälkeen mikään tunnu miltään, ei edes elämä, ei edes aikuisena.

 

Sen jälkeen kun olin tavannut Suzannen, olin alkanut nähdä elämäni jotenkin salaperäisesti tarkemmin, tunnetun maailman takaa oli paljastunut toinen, kirjahyllyn takaa salakäytävä. Vaikkapa omenan syöminen, märkä muhju suussa, saattoi herättää kiitollisuutta. Tammenlehtien järjestys pääni yllä piirtyi tiiviiksi ja selväksi, avaimeksi arvoitukseen johon en ollut ennen ymmärtänyt edes hakea ratkaisua.

 

Clinen romaani pohjautuu Charlie Mansonin johtamaan kulttiin ja sen raakoihin tekoihin, mutta minulle tuo kultti, sen miljöönä toimiva ranchi, tomuiset, tahmaiset ja vanuvat päivät, hyväksynnän ja kuulumisen tarve ja lauman jäsenyys olivat sittenkin pelkkä sivujuonne, samoin sen johtaja Russell. En monen muun tavoin kaivannut selitystä sille miksi tytöt tulivat ja jäivät, mikä Russelissa oli niin kiehtovaa, miksi kiihkeydestään huolimatta niin järkevä ja tunnollinen Evie antautui valheelliselle huumalle niin täysin.

Minulle tämä oli hurja sukellus mieleen ja sydämeen, eläimellinen ja voimakas ulkopuolisuuden, yksinäisyyden ja hyväksikäytön kuvaus.

 

Clinen kieli on hienoa, kerronta vielä upeampaa. Hän jättää rohkeasti kappaleita ikään kuin kesken, rikkoo rytmiä, jättää kertomatta, kysyy vastaamatta, ja mikä taidokkainta, peilaa Evien mielenmaisemaa kielen kautta. Samoin kuin Clinen kerronta myös Evie rakentuu ulkoisesti tahtovoimaisena ja silti aavistuksen levottomana ja hauraana , mutta sisällä sykkii hiottu, tarkka, elävä sydän, hurja katse joka näkee niin paljon enemmän. Tällainen taituruus on harvinaista ja aivan mielettömän kiehtovaa.

Olen lukenut tästä todella monta arviota (ja onneksi vasta nyt kirjan luettuani olen tajunnut miten isosta ilmiöstä on kyse: Cline myi esikoisromaaninsa oikeudet kahdella miljoonalla dollarilla ja sen käännösoikeudet on myyty yli 40 maahan) ja vaikka se on saanut runsaasti kiitosta, on kielen merkitys jäänyt mielestäni hyvin monen analyysin ulkopuolelle. Cline hallitsee kerrontansa täysin poikkeuksellisella tavalla, eikä se ole sama asia kuin sujuvuus tai koukuttavuus.

”Halusin luoda voimakkaan tunnelman”, sanoo Cline. ”Lukijana nautin romaaneista, joissa kielellä on oma logiikkansa.”

Sillä on. Se on täydellisessä liitossa päähenkilönsä koko olemuksen, niin sisäisen kuin ulkoisenkin kanssa, ja sellaista ei osu ainakaan omalle kohdalleni kovinkaan usein. Kaijamari Sivillin suomennos toimii todella hienosti, eikä tehtävä ole varmasti ollut helppo. Siitäkin huolimatta haluan lukea tämän myös englanniksi, ja mahdollisimman pian. Tällaistakin tapahtuu todella harvoin.

Eli niin, minä rakastan tätä krjaa. Kaiken jo mainitun lisäksi se muistuttaa viiltävän tarkalla, ironisella ja hetkittäin myös jännän lempeällä tavalla teini-iän ehdottomuudesta, siitä tunteesta kun kaikessa on kyse elämästä ja kuolemasta. Sen tunnemyrskyn silmässä vain yksi ilta, yksi kohtaaminen, saattaa muuttaa kaiken. Aivan kuten yksi romaani saattaa myllertää mielen ja sydämen ylösalaisin, jättää jälkeensä haikean, innostuneen ja riemukkaan tunteen kirjallisuudesta parhaimmillaan.

 

Vielä myöhemminkin, kun jo tiesin sen mitä tiesin, tuntui mahdottomalta ajatella, että olisin sinä ensimmäisenä iltana kyennyt näkemään sitä hetkeä pidemmälle. Russelin hirvennahkapaita oli sametinpehmeä ja siinä oli mädäntyneen lihan haju. Suzannen hymy säkenöi sisälläni kuin ilotulitus, jonka värikäs savu hälvenee, sievät kipinät sammuvat ilmaan.

 

One thought on “Tytöt

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s