post-maailma

Minä en missään vaiheessa oikeasti ajatellut että hänet valittaisiin,

ajattelin vain sitä riemua jolla kertoisin tyttärelleni että katso, tämäkin on mahdollista,

lopulta katsoin uutisia ja pidätin itkua,

kunnes perjantaina istuin bussissa, luin Lena Dunhamin kirjoituksen aihteesta ja itkin,

Wednesday was a day of mourning. Thursday, too. Hell, I’m giving us till Sunday. But then we fight. Now, more than ever, our power is in numbers and in our refusal to accept the idea that our leaders intrinsically know what’s best for us, better than the people we meet every day. In the last few days I have watched a little girl cry, wondering if her mother would be deported. I have listened to a black man ask how to explain this to his sons. ”You tell them, over and over again, not to be a bully or a bigot, to respect women, to be kind, that’s how you get ahead. And now a bully is the president. How do you explain that?” I see two teenage girls, one Latina, one white, in belly shirts holding hands as they pretend to go the wrong way on an escalator. They’re laughing and smiling and I wonder if they know that together they’re a tiny revolution.

mistä maailmasta minä hänelle nyt kerron,

ehkä siitä että aurinko on noussut viime keskiviikon jälkeen jo monta kertaa ja tekee niin jatkossakin, syntyy lisää pieniä, kauniita vallankumouksia, jossain joku rakastuu, toisaalla lapsi oppii kävelemään ja kysymään, haaveet toteutuvat ja hyviäkin ihmeitä tapahtuu,

omassa pienessä maailmassani on tapahtunut seuraavaa:

täytin kolmekymmentäneljä, oli juhlat, iloa ja säröjä ja aamulla melankolian aalto, iltapäivällä parhaan ystäväni lapsen riemukkaat syntymäpäivät, sunnuntaina halasin lapseni isää, olin hänestä niin onnellinen, olen yhä, joka päivä, ja sinä päivänä söimme croisantteja ja laskimme pulkalla, tyttö kiljui, me kaikki kiljuimme ja nukahdimme rivissä päiväunille joilta heräsimme syömään pastaa ja katsomaan piirrettyjä, maanantaina minulta poistettiin kaksi viisaudenhammasta ja nyt olen tässä, mieli turtana ja tyhjänä, suu, leuka ja nielu arkana ja kipeänä, sillä tavalla surkeana että sen tietää menevän pois, haihtuvan, kunhan särky hellittää ja voin juoda tulikuumaa kahvia, ajattelen sitä kokoajan, keitinkin koska tuoksukin on parempi kuin ei mitään, kuka uskoisi ettei edes lääkärin määräämä jäätelö kannattele näitä harmaita päiviä, kukaan ei usko miten huono toipuja minä olen, miten vähän kestän kipua, miten on mahdollista että olen synnyttänyt lapsen, en tule ikinä ymmärtämään, mutta onneksi olen koska hän silittää kipeää poskea ja sanoo olet niin kaunis ja tuoksut puhtaalle mansikalle,

läpi näiden päivien, toisia kohden, kyllä tämä tästä.

ps. Imageen kirjoittamani artikkeli löytyy nyt täältä. Olen saanut siitä paljon palautetta mikä on ilahduttanut, kuten myös Konsta Leppäsen siihen ottamat kuvat joista välittyy ihmeellisellä tavalla tämän työn (ja itseni) outous, hiljaisuus, vimma ja rauha.