Maagisen ajattelun aika

 

Istut päivälliselle ja tuttu elämäsi päättyy.

Luet kirjan ja jotain sinussa murtuu.

 

Mistä aloittaisin?

Ehkä siitä, että ensimmäisistä sanoista alkaen tämä kirja vei minulta jalat alta. Lävitseni kulki yhtä aikaa varma tieto ja hurjana humiseva tunne että tätä en unohda.

Hetkestä jolloin kirjailija Joan Didion ja hänen aviomiehensä, kirjailija John Gregory Dunne ovat juuri palanneet sairaalasta jossa heidän tyttärensä Quintana makaa koomassa, ja John saa sydänkohtauksen ja kuolee.

Seuraa viikkoja ja kuukausia jolloin Joan yrittää pysyä kasassa, hengissä. Hän yrittää ymmärtää, tuntea, ajatella. Tajuta mitä on tapahtunut, ei ainoastaan järjellä vaan myös sydämellä. Muistoja, rakkautta ja ikävää tulvii joka puolelta. Asunnot, kadut, kaupungit, ystävät, kahvilat, juhlapyhät, kirjoitetut kirjat ja elokuvat, Quintana ja koko elämä on yhdessä koettu.

Neljäkymmentä vuotta ja sitten, istut päivälliselle ja tuttu elämäsi päättyy.

Turtuneita tunteja, vimmaisen hengästyneitä hetkiä. Hitaita päiviä, pimeitä öitä.

 

Kunnes aamu koitti. Vasta puoliksi hereillä yritin ymmärtää, miksi olin sängyssä yksin. Oloni oli lyijynraskas. Samaan lyijynraskaaseen tuntemukseen olin herännyt aamuisin aina kun John ja minä olimme riidelleet. Oliko meillä ollut riita? Mitä se koski, miten se oli alkanut, kuinka osaisimme sopia sen, ellen edes muistanut, miten se oli alkanut?

Sitten minä muistin.

Monen viikon ajan heräsin aamuisin näin.

Herään ympärillä pimeä, ei päivä.

 

Tämä kaikki saattaa kuulostaa hirvittävän surulliselta. Se on, tietenkin, mutta myös niin paljon enemmän. Merkittävää, kiehtovaa, älykästä ja todellista. Kaunista.

Didionilla on täysin ilmiömäinen kerronnan lahja. Hän onnistuu tiivistämään kirkkaisiin ja selkeisiin lauseisiin elämän kokoisia tuntemuksia ja ajatuksia, uskaltaa esittää kysymyksiä joiden vastaukset ovat sysimustia, kohdata pelon ja yksinäisyyden, kohdata oman täydellisen avuttomuutensa kuoleman edessä, tuntea lopulta sen kaipauksen joka ei koskaan tule loppumaan.

Vuosia sitten eräs puolisonsa menettänyt nuori ihminen sanoi minulle että tämä suru on kuin kantaisi mukanaan valtavaa koti-ikävää ja ehdotonta varmuutta siitä ettei koskaan enää pääse kotiin. Sen kanssa voi elää mutta se painaa kasaan.

Minä ajattelin häntä lukiessani monta kertaa.

Mutta se ei ole vain se suru. Se on kaikki. Didion näkee itsensä ja sinut ja minut, ihmisen, täysin paljaana ja kaikkine säröineen, ja sen vuoksi niin kokonaisena. Näkee, koska haluaa ottaa selvää, ymmärtää. Koska uskaltaa katsoa.

Lukiessa tuntuu että lopulta on vain rakkaus. On myös lääketiede, pskykologia, kulttuurihistoria, ruumiin reunaehdot, sydämen lyönnit. Mutta silti. Lopulta vain rakkaus.

Ja Didionilla myös sanat. Tätä kadehdin, hänen mutkatonta suhtautumistaan työhönsä, kirjoittamiseen. Hän on kirjailija. Piste. Eikä mutkaton ole tässä sama kuin helppo tai kevyt, ei. Se on vain totuus. Se vain on niin.

 

Olen kirjailija. Minun on yhtä luonnollista kuvitella mitä joku sanoo tai tekee kun minun on hengittää.

 

Läpi kirjan minulle tuli tunnevälähdyksiä Liv Ullmannin Muutoksesta ja Bea Uusman Naparetkestä, rakkaimpia kirjoja minulle molemmat, niiden rytmistä ja rehellisyydestä, toden ja kauniin yhdistymisestä, pakosta kertoa ja kirjoittaa, järjen rajoista, tunteiden syvyyksistä. Ajattelin myös Knausgårdia, sitä miten hänenkin on ollut pakko kertoa ja kirjoittaa mutta niin paljon enemmän, kaikki, minuun vetoaa juuri Didionin ja Ullmannin ja Uusman kirkkaus, he eivät tarvitse tuhansia sivuja ja rönsyjä ja sivupolkuja, kaikki on tässä ja selkeää vaikka niin monimutkaista ja kipeää ja piiloutuvaa.

Mihin lopettaisin?

Ehkä siihen että lukekaa tämä kirja. Se avaa auki surun ja kuoleman mutta piirtää myös poikkeuksellisen kuvan syvästi onnellisesta parisuhteesta ja avioliitosta, sivistyksestä ja halusta ymmärtää keitä me olemme.

Se kertoo rakkaudesta.

 

Kuukausia Johnin kuoleman jälkeen Joan oli haluton tyhjentämään miehen kaappeja, antamaan tämän tavaroita ja vaatteita pois, vaikka tiesi että se olisi hänen velvollisuutensa, eräänlainen suremisen rituaali, hän ei halua luopua paidoista ja puvuista, mutta ehkä kengistä kuitenkin,

Pysähdyin huoneen ovelle. En voinut antaa loppuja kenkiä pois. Seisoin siinä tovin ennen kuin tajusin miksi: jos hän tulisi takaisin, hän tarvitsisi kenkiä.

 

 

One thought on “Maagisen ajattelun aika

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s