Rakastan pieniä, hiljaisia, omalla painollaan rullaavia elokuvia.
Sellaisia joissa istutaan kahviloissa, kävellään rinnakkain, puhutaan karkeista, vuodenajoista ja kirjoista, joissa tanssitaan vähän vinoon ja itketään ja nauretaan sikinsokin.
Joissa ei sinänsä tapahdu mitään mutta joiden pinnan alla rätisee ja natisee, joissa jotain on murtumaisillaan.
Blue Jay oli lauantaisen elokuva-illan valinta koska eräs blogini lukija oli niin ihana että laittoi minulla asiasta sähköpostia, että tulin mieleen, että saattaisin tykätä. Niin pieni suuri teko, niin ystävällistä.
Ja minä tykkäsin, paljonkin.
Tarina teini-iän rakastavaisista jotka kohtaavat nelikymppisinä pienen kotikylän rikkumattomassa maisemassa, kulkevat läpi hetkien joissa on läsnä kaikki kerran sanottu ja tehty, ja kaikki ehkä vielä edessä oleva.
Katkeransuloista ja kaunista, yllättävää ja surullista, ja niin kovin tunnistettavaa.
Loppua kohden taitavasti hienovaraisen ja tunnemyllerryksen rajapinnassa kulkeva tunnelma hieman hajoaa, mutta loppuratkaisu on upea. Ja mikä parasta, sen jälkeen tekee ensin mieli olla ihan hiljaa ja sitten puhua rakkaudesta koko yö.
Suosittelen.
Helmi Kekkonen 