Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Marianne? Marianne? Mies varmaan kuvittelee, että meren kohina satama-altaan suulla haittaa kuuluvuutta, hän varmaan sekoittaa häiriöt linjalla ja rätinän ja liman ja rään ja kyyneleet kun Marianne puree kämmenselkäänsä, lamaantuneena kauhusta, jonka hänessä yhtäkkiä herätti tuo niin rakas tuttu ääni, niin tuttu kuin ääni vain voi olla, josta äkkiä tuli vieras, kammottavan vieras, ilmestyessään tila-ajasta jossa Simonin onnettomuutta ei ollut koskaan tapahtunut, ehjästä maailmasta valovuosien päässä tästä tyhjästä kahvilasta; ja nyt tuo ääni kuulosti riitasointuiselta, maailman sointiin sopimattomalta ja repi hänen aivojaan: entisen elämän ääni.

Mykistynyt.

Se on päällimmäinen tunne läpi Maylis De Kerangalin häikäisevän romaanin Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät.

En tiennyt että on mahdollista kirjoittaa näin, olla keskellä elämää ja kuolemaa, niin täysin keskellä kaikkea sitä mitä me olemme, tunnetta, ajatusta, tietoa, aistia, sydäntä, aivoja, kaikkea.

19-vuotias Simon joutuu onnettomuuteen ja vajoaa koomaan, hänen sydämensä sykkii koneiden avulla mutta hän on kuollut. Toisaalla, Pariisissa, odottaa sydänsairas Claire. Pojan, naisen ja kaikkien heitä koskettavien tarinat kietoutuvat toisiinsa kun sydän kiitää halki Ranskan.

De Kerangal kuvaa Simonin lakanan alla, lakana kohoilee, hän on kaunis ja nuori ja lämmin mutta hän on kuollut, hänen vanhempansa katsovat häntä, koskettavat, pelkäävät jättää hänet yksin, miten hän voi olla kuollut kun hän on niin kaunis ja nuori ja lämmin, ja tämä on se pahin, irti päästämisen tuska, miten siihen pystyy, miten ymmärtää se miten pienestä kaikki on kiinni, miten lähellä elämää on kuolema, joka hetki.

Hän kuvaa myös öisen kaupungin, kaikki he joiden työ on parantaa, paikkailla, siirtää, ommella, kertoa uutiset. Hekin ovat ihmisiä, heilläkin on tarina, ja ne tarinat liittyvät elämään joka päättyy ja elämään jota suojellaan, jokaiseen sydämen lyöntiin.

Kyse on tunteista. Ja tekniikasta. Sydämestä sen kaikissa ulottuvuuksissa, äidin surusta kirurginveitsen kärkeen.

Romaanin upeaa alkua hallitsee nuoren pojan elo ja vimma jonka tilalle tulee vanhempien hirvittävä suru, eläimellinen, raivoisa yritys ymmärtää, selvitä, sitten katse kääntyy hoitohenkilökuntaan, polveilee yllättävänkin kauas heidän ympärileen ja taakseen, kunnes palaa taas takaisin sairaalan käytäville, elämisen ja kuolemisen rajalle, sydämeen, sen lyönteihin.

Romaanin vetovoima, imu, on niin vahva, että hetkittäin luen sitä aivan kuin lukisin mitä tahansa, ikään kuin unohdan miten poikkeuksellisesti, miten taidokkaasti se on kerrottu koska uppoan, katoan sen täydelliseen rytmiin ja pitkiin, sivun tai kahdenkin mittaisiin lauseisiin ja virkkeisiin ja sukelluksiin, kunnes taas muistan, tajuan, tämä kirja on aivan ainutlaatuinen.

(…) jos heitä pitäisi kuvailla voisi sanoa että he ovat kuin itsensä varjoja, ilmaisun latteus kertoo vähemmän tuon pariskunnan sisäisestä hajoamisesta kuin siitä, mitä he olivat vielä aamulla, mies ja nainen jotka seisoivat omilla jaloillaan tässä maailmassa, ja kun näki heidät nyt kävelemässä rinta rinnan vahatulla lattialla kylmässä valossa, kuka tahansa tajusi että vastedes nuo kaksi kulkisivat tietä, joka avautui muutama tunti sitten eivätkä he elä enää täysin samassa maailmassa kuin Cordélia ja muut maapallon asukkaat, vaan todellakin loittonevat siitä, erkaantuvat, siirtyvät toiseen paikkaan, missä elävät aikansa ne, jotka ovat menettäneet lapsensa, yhdessä ja lohduttomina.

Kirjassa on kaikesta surusta, jännityksestä, ikävästä ja kivusta huolimatta myös lohtu, toive, syke.

Ja Ville Keynäksen ja Anu Partasen huikean hieno suomennos.

Ja Anna Makkosen upea kansi.

Jos et usko, lue myös tämä, lempikirjablogini hieno teksti.