American Bitch

Seuraa teksti on sekoitus sarja-analyysia, fanitusta, hämmennystä, tasa-arvokeskustelua ja hollywoodia.

 

Girlsin kuudes ja viimeinen kausi on alkanut lupaavasti, luojan kiitos. Ensimmäinen jakso oli loistava, toinen hieman tahmea mutta loppua kohden toimiva ja kolmas aivan nerokas.

Kolmannessa jaksossa Hannah menee vierailulle kuuluisan ja menestyneen mieskirjailijan, Chuck Palmerin kotiin. Hannah on lukenut netistä mieheen kohdistuvia syytöksiä ja kirjoittanut niistä jutun, feministisen kannanoton: mies on syytösten mukaan käyttänyt valtaansa ja mainettaan, opettaja-oppilas-suhdetta, saadakseen nuoret tytöt harrastamaan seksiä kanssaan.

Miehen mielestä kyse on hetkestä, tilanteesta, halukkuudesta, yhteisymmärryksestä, mahdollisten tarinoiden synnystä.

Hannahille kyse on tyttöjen tarpeesta tulla nähdyksi, epävarmuudesta ja jopa pelosta. Tuhansia vuosia vanhasta dialogista jossa mies sanelee kanssakäymisen säännöt ja ehdot.

He istuvat miehen olohuoneessa. Mies juo kahvia I Love Chuck-mukista, Hannah vilkuilee kuvia jossa tämä kaulailee Toni Morrisonin kanssa, kuuntelee tämän tunteikasta puhelinkeskustelua lapsensa äidin kanssa.

Kiinnostava, aavistuksen epämukava kohtaus etenee vastakkainasettelun ja väittelyn kautta tilanteeseen jossa sekä Hannah että katsoja alkaa (tahtomattaan) sympata kirjailijaa. Totta, onhan hänelläkin oikeus yksityisyyteen, onhan hänkin isä ja ihminen, ja oikeastaan aika ihana. Karismaattinen ja hauska. Lahjakas. Ehkä jopa vähän herkkis.

Mahtava dialogi on ajassa kiinni ja sisältää niin paljon viittauksia oikeisiin kirjailijoihin ja arvosteluihin, pureutuu niin tiukasti kaiken sen ympärille mistä koko Girlsissä on sarjana kysymys sekä sen ympärille mitä me tiedämme Hannahin sijaan Lena Dunhamista ja hänen ympärillään alati vellovasta keskustelusta, että faktan ja fiktion raja alkaa kadota.

Kunnes lopussa puhdas tarinankerronta nousee pintaan ja matto vetäistään nerokkaasti sekä katsojan että Hannahin jalkojen alta. Viimeisessä kohtauksessa joukko nuoria naisia joiden kasvoja emme näe kulkee jonossa kohti kirjailijan asuntoa, sitä samaa jossa Hannah on juuri käynyt oman, rohkean mutta lopulta toivottoman taistelunsa.

Olen sanonut sen ennenkin mutta Dunham on kirjoittajana ja kertojana täysin suvereeni, nerokas. Ja jos joku näkee tässä sarjassa vain sen kömpelöt seksiasennot ja Hannahin hassut mekot ja miettii että koska Hannah löytää sen oikean miehen elättämään itsensä, on se jo lähellä surullista. Ei, ei lähellä. Se on surullista.

Yhteiskunnallisen, sukupuolittuneen valta-asetelman tutkielman lisäksi jakso kiertyy myös sen ajatuksen ympärille kumpi on tärkeämpää, taide vai taiteilija? Jos tiedät että kirjailija/muusikko/näyttelijä/ohjaaja on täysi mulkku, pystytkö nauttimaan hänen kerronnastaan? Jos olet jo nauttinut ja saat tietää vasta jälkikäteen, muuttaako se kokemusta jotenkin?

Siirryn hetkeksi toisaalla.

Tunnustin maanantaina rakkauteni Casey Affleckia kohtaan ja kyllä, jätin tietoisesti jutusta pois häneen kohdistuneet syytökset koskien vuonna 2010 tapahtunutta seksuaalista häirintää hänen ohjaamansa elokuvan I’m still here kuvauksissa. Mietin hetken, mutta jätin ne silti pois. Miksi? En ole ihan varma. Ehkä koska en halua niiden olevan totta. Ehkä koska halusin keskittyä itse elokuvaan joka oli niin järisyttävä.

Tätä on vaikea, todella vaikea myöntää, mutta luulen että suhtautuisin asiaan eri tavalla jos kyseessä olisi joku muu, joku ketä en samalla tavalla ihailisi. (Tai no, olen kyllä nuorempana ihaillut Woody Alleniakin vaikka olen tiennyt hänen puuhistaan, mutta en ihaile enää. Rakastan monia hänen elokuviaan koska ne ovat kulkeneet mukanani niin kauan, mutta en voi sietää häntä.)

Varsinkin kun olen aina ja joka paikassa valmis pitämään meteliä naisten oikeuksista ja ihan jokaisen oikeudesta koskemattomuuteen, jokaisen oikeudesta tulla kohdelluksi kunnioittavasti ja tasavertaisena.

Haluan ajatella ettei Affleckia sentään ole syytetty väkivallasta. Että häntä on syytetty enemmän sanoista kuin teoista. Että hän on käyttäytynyt huuruisen elokuvan kuvauksissa kuin kusipää mutta ei sentään ole hyökännyt kenenkään kimppuun. Että häntä on vain syytetty. Ketään ei ole tuomittu, mitään ei ole todistettu.

Mutta eihän se tee syytöksistä yhtään sen vähemmän vakavasti otettavia. Kahden naisen mukaan hän loi työympäristölle epämiellyttävän, uhkaavan ja seksistisen ilmapiirin jossa oli mahdotonta työskennellä. Meni nukkuvan naisen viereen tältä lupaa kysymättä, pyysi toista miestä näyttämään naiselle peniksensä. Ei hyvä idea, ei ikinä.

Dunham kirjoittaa:

”When you’re raped, you’re raped. You get to go, “That happened to me. It was beyond my control.” But when you allow boundaries to be blurred without even knowing that it’s happening, it’s a different kind of pain and shame that eats away at you for a long time. We just wanted to look at it from all sides.”

Olen täysin samaa mieltä.

Ja sitten tajusin että Girlsissä esiintyvä Chuck, jota loistava Matthew Rhys esittää petollisen ja nerokkaan harhaanjohtavasti, näyttää aivan täysin samalta kuin Casey Affleck. Ja yht’äkkiä minusta tuntuu että ihailemalla Casey Affleckia minä asetun vastaan Dunhamia ja kaikkia niitä naisia joiden työtä ja rohkeutta arvostan, jotka taistelevat epätasa-arvoa vastaan joka päivä.

En tiedä milloin jakso on kuvattu, mutta joka tapauksessa yhdennäköisyys ei voi olla sattumaa? Vai voiko? Ainakin ajoitus on aika kohdillaan. Syytökset Affleckia kohtaan nousivat kunnolla esille loppuvuodesta 2016 vaikka ne soviteltiin oikeudessa jo 2010 eivätkä sinänsä ole olleet mikään salaisuus, mutta sovittelun vuoksi asianomaiset eivät ole voineet eivätkä voi kommentoida tapahtunutta mitenkään. Enkä tiedä mitä siitä sovittelustakaan ajatella. Halusiko Affleck lakaista koko jutun maton alle vai halusivatko naiset vain rahaa? Itse ajattelisin niin että jos olisin vastaavan tilanteen uhri, haluaisin tekijän saavan kunnon tuomion enkä suostuisi mihinkään sovitteluun. Toisaalta haluaisin myös puhdistaa oman nimeni jos olisin tullut väärin syytetyksi. En tiedä.

Hämmentävää. Inhottavaa. Epämiellyttävää. Sitä tämä on.

Olen tämän, The Cutin  jutun kanssa samaa mieltä, vaikka en oikeastaan haluaisi olla. Emme voi tietää totuutta mutta jo se mahdollisuus että syytökset ovat totta, on masentavaa ja siitä on syytä keskustella. Eikä tässä tosiaan edes ole kyse vain Casey Affelckista vaan paljon suuremmasta kuvasta, jonka taas Marie Claire-lehden juttu piirtää hyvin esiin.

Ja silti, kun katson Casey Affleckia, en voi enkä halua uskoa että hän olisi tuollainen ällöttävä urpo. Ja sitten mietin Girlsin jaksoa, miten minua siinäkin vedätettiin.

Huokaus.

Ajatuksia?

 

 

 

 

10 kommenttia artikkeliin ”American Bitch

  1. Wow Helmi, tämä oli hieno postaus tärkeästä asiasta! Olen sun kanssa niin samaa mieltä GIRLSeistä; mä en pysty katsomaan sarjaa vain Hannahin kohelluksien kautta, vaikka Hannah kaikessa tahdittomuudessaan on juuri se sarjan suola ja sydän. Dunham on nero! En tiedä ainuttakaan toista amerikkalaista sarjaa, joka olisi näin totta, oikein. Mulle on aivan sama, millainen raja faktan ja fiktion välissä GIRLSeissä on; sarjan hienous on se, että se koskettaa, vaikka en ole yhtään kukaan hahmoista mutta VOISIN olla. Dunham on enemmän eurooppalainen (jos kärjistetysti ajatellaan, että täällä tehdään arkirealistisia elokuvia ja Jenkeissä lalalandia) kuin kukaan eurooppalainen. Olkoonkin miten nurkkakuntaista tämä mun ajattelu, mutta Dunham-Hannah tuntuu niin läheiseltä että ajattelu vääristyy kummallisesti. 🙂

    MbtS-leffaa odotan paljon. En ole vielä edes uskaltanut lukea mitä siitä kirjoitit. En ollut tietoinen yhtään näistä kuvioista kulissien takana, syytöksistä jne. GIRLSien uusin kausi on myös vielä katsomatta, sillä katsomme kotona vanhat kaudet alusta hiljaa vähitellen uudestaan. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että mun on vaikea nauttia taiteesta, jos sen luoja on jollakin tapaa paha tai sanotaanko huono ihminen. Taide kun edustaa mulla syvimpien ajatusten välitystä; se on kuin lahja yhdeltä ihmiseltä toiselle, ja lahjaa on vaikea mun ottaa vastaan, jos antajan kädet ovat likaiset. Mutta käytännössä en ole ollut tällaisen eettisen pulman edessä koskaan, joten oikeastaan en tiedä miten reagoisin…

    Hieno postaus kuitenkin, Helmi! Kiitos!

    Tykkää

    1. Ihana idea katsoa vanhat kaudet uudestaan ja sitten vimeinen! Odotin ja jännitin kovasti millainen tämä on ja ainakin tähän mennessä vaikuttaa tosi hyvältä. Sarjassa on ollut paljon notkahduksiakin mutta upeasti Dunham on aina löytänyt tiensä takaisin ytimeen. Arvostan myös sitä kun joku osaa lopettaa ajoissa. Ja sitten voi vaan miettiä ja odottaa seuraavaa juttua, ah!

      Ja niin, tämä on vaikea aihe. Varsinkin nyt kun MbtS oli niin upea, se läikähtelee mussa edelleen. Affleck on loistanut näyttelijänä aina mutta nyt nousi ihan uudelle tasolle. Ja olen niin hämmentynyt ja pahoillani tästä kaikesta muusta että oli pakko kirjoittaa vaikka vähän sekavahan tuo teksti on. Mutta kiitos sanoistasi, ja kommenteista!

      Tykkää

  2. Jännä, en kattonu tota jakson loppua yhtään noin ja piti nyt vilkasta se uudestaan kun mainitsit. Oli kyllä tosi hyvä jakso ja hyvin erittelit sen ansioita. Samalla jakso myös taas kerran alleviivas sitä juopaa mun ja Hannahin välillä, tyypin, joka ”ei ees kierrätä” ja diggailee ylpeästi Rothia. En voi ymmärtää…

    Allenin puuhista meistä ei kyllä kukaan tiedä. (Paitsi nykyisen vaimonsa kanssa, mutta liitto on kestänyt, mikä antaa mahdollisuuden tulkita, että asia ei typisty pelkäksi pervoiluksi.) Että ”tietää”-verbin tässä kohtaa asetan kyseenalaiseksi, vaikka feminismin parissa uhrien syytösten epäily on aina hirveä tabu ja siitä saa hirveät paskamyrskyt niskaan.

    Tykkää

    1. Haha, joo ymmärrän tuon juovan, en itsekään ole ikinä päässyt Rothiin mukaan.

      Mutta Allen, viittasin tässä vain tähän nykyiseen vaimoon. Että jos asut samassa kodissa kuin vaimosi adoptiotytär siitä asti kun tämä on noin 7-vuotias ja elätte perheenä ja sitten aloitat suhteen tyttären kanssa kun tämä täyttää 18 vuotta niin onhan se kuvio nyt aika pielessä. Puhumattakaan miten julmaa se on lapsen äidille. Ja tämänhän Allen on ihan itse myöntänyt.

      Ja totta, paskamyrsky on tuossa kohden usein mahdollinen, ja itsekin mietin että kehtaanko tässä Affleckin tapauksessa sanoa naisten mahdollisesta valehtelusta, mutta hölmöä sekin olisi. Kun voihan se olla niinkin.

      Tykkää

      1. Joo no mä en osaa tuomita asiaa henkilöitä tuntematta, kun ovat kuitenkin olleet vuosikymmeniä yhdessä. Kuvio kuulostaa toki todella kierolta, enkä ymmärrä kummankaan osapuolen halua tässä asiassa, mutta niin kauan kun Allenin vaimo (jonka kirjotusasua en jaksa googlaa ni nimeän tälleen miehensä kautta) ei ilmaise uhriasemaa, on mun vaikea sellaista hänen päälleen langettaa. Farrowta kohtaan toki paska temppu kiistatta.

        Tykkää

  3. Ihan vitun kova jakso. Ja ihan hiton hyvä postaus siitä Helmi! (Pardon my French, mutta nyt täytyy!)

    Hitsi miten nautittavaa ja harvinaista herkkua on esim. se, että ks. jaksoa katsoessa ikään kuin unohdin ennustaa, mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka kaikki tapahtuvat olivatkin koko ajan niin ennalta-arvattavia. Se kohtaus, missä Hannah jää (herraisä! – ja sitten kuitenkin totta kai!) vielä. Ja mun on pakko tunnistaa, että jossain vaiheessa mä jopa ajattelin, että hei, tällaisten tyyppienhän kanssa sun Hannah kuuluu olla. Juuri, nerokas nerokas Dunham.

    Musta(kin) jakso niin loistavasti tiivisti kaiken, mistä Girlsissä on kyse: mun mielestä niistä jokaisen tunnistamista hävettävistä kokemuksista, joita ei kehtaa sanoa kenellekään, koska luulee, ettei niin käy kellekään muulle, ja että ne johtuu siitä millainen itse on. Häpeä ei kuitenkaan ole henkilökohtainen tunne. Sen sijaan se on yhteiskunnallisuuden ytimessä.

    Tykkää

    1. Hah, kiitos, ja myös kielenkäyttö täysin sallittua 🙂

      Joo se kohtaus siellä makuuhuoneessa oli aivan jäätävä. Ja mun mielessä kävi nuo kaikki samat ajatukset ja skenaariot kun sullakin. On hauskaa miten Dunham on vuosien kuluessa selkeesti kehittynyt mutta samalla pysynyt uskollisena tyylilleen, rohkeasti pitänyt linjansa kertojana ja kuvaajana, se on musta mahtavaa.

      Ja häpeästä, olethan lukenut Miranda Julyn Avokämmennen (The First Bad Man)? Se on aiheesta täydellisen riemastuttava, koskettava, ajatuksia herättävä ja nerokas romaani.

      Tykkää

      1. Otan lukuun! Kiitos, että muistutut siitä – muistan, miten kirjoitit romaanista ja silmäni tarttuivat siihen ehkä myös kustantamon esitteessä, mutta sitten kirja vain tipahti mielestä. 🙂

        Tykkää

  4. Girls-jakso toimi kaikin puolin mindfuckina, jota oli pakko purkaa, ihanaa lukea siitä muidenkin ajatuksia!

    On ollut kyllä ajatuksia ravisteleva viikko, kun sama aihe on pulpunnut sekä faktasta että fiktiosta, kotimaasta ja maailmalta, kun Girls-jakso, Oscar-valinta, Axl-case ovat kiertäneet samaa teemaa.

    On tärkeää, että pysähdytään kysymään mitä rakenteita kannatellaan, mitä asenteita, puhumisen tapoja, hiljaista hyväksyntää, tuomitsematta jättämistä, rajapintoja, häpeää ja syyllisyyttä paljastuu kun vähän raaputellaan pintaa? Miten ne vaikuttavat ihmisiin ja käytökseen?
    Dunham on nero.

    Tykkää

    1. Joo, mindfuck indeed! Girlsin parhaita puolia on se miten teemat jää mieleen pyörimään, miten isoja asioita siinä nostetaan esille ilman turhaa alleviivausta tai edes osoittelua. Että myös katsojalle jätetään vastuu ajatella mikä tämä meidän aika oikein on. (Ja sitten on nämä neropatit että ”ööööh jooo mut mitä tää on tää lääväinen ällö seksi???)

      Ja ravisteleva viikko jatkui vielä tällä:

      https://www.buzzfeed.com/katiejmbaker/heres-the-powerful-letter-the-stanford-victim-read-to-her-ra?utm_term=.cpOnjbPwp#.eqxlbDBM6

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s