Manchester by the Sea

On talvi, sillä tavalla jäätävänkolean kylmä kuin vain valtameren äärellä voi olla.

On yksinäinen, melkein erakoitunut, surumielisellä tavalla töykeä talonmies Lee. Eräänä päivänä puhelin soi, Leen veli on kuollut. Hän palaa kaupunkiin josta on jo kerran lähtenyt ja saa hoidettavakseen paitsi veljensä hautajaiset, myös kaiken mitä tältä jäi jälkeen, mukaanlukien yhden teini-ikäisen pojan.

Perheen tarina alkaa kiertyä auki, ja sen keskiössä on Leen oma tragedia, siitä syntynyt suru joka on murtanut hänet tuhanteen osaan.

 

Kenneth Lonergranin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva Manchester by the Sea kertoo juurikin siitä surusta, niin valtavasta että se salpaa hengityksen ja särkee sydämen, mutta tekee sen niin arkisesti, pienieleisesti ja hienovaraisesti että välttää kaiken pateettisuuden ja ylidramaattisuuden joka tällaisessa tarinassa voisi helpostikin hyökyä yli.

Lonergran rikkoo lineaarisen aikajanan upeasti liu’uttamalla menneisyyden osaksi nykyhetkeä ja tarttumalla kiinni niihin pieniin hetkiin joissa elämän kaaos kirkkaiten näyttäytyy: putoaviin ostoksiin, paareihin jotka jumittuvat matkalla ambulanssiin, tukkeutuviin viemäreihin ja käsiin jotka eivät yhtäkkiä löydä paikkaansa, tiedä yhtään mitä tehdä.

Näyttelijöiden harteilla lepää valtava työ ja he suoriutuvat siitä ilmiömäisesti.

Olen rakastanut Leetä esittävää Casey Affleckia jo Good Will Huntingista lähtien, puhumattakaan yhdestä kaikkien aikojen lempielokuvistani, The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford, mutta tässä elokuvassa hän tekee suorituksen jota parempaa en muista nähneeni. Hän lataa kaiken merkityksen sillä mitä hän ei sano tai tee ja siitä syntyvä jännite on mestarillinen; hän hallitsee jokaisen katseen, eleen ja äänenpainon alusta loppuun. Sivuosissa olevat Michelle Williams ja Lucas Hedges tekevät yhtä lailla upeaa työtä ja tuovat tarinaan valoa ja elämää, joita ilman sitä ei melkein kestäisi katsoa.

Tarinan paino on raskas mutta reunoilla ja edessä pilkottaa toivo, ja yllättävissä kohdissa myös huumori. Koska paitsi surusta, se kertoo myös rakkaudesta, yhteisöstä, ihmisistä jotka ottavat kiinni kun toinen putoaa.

Lonergran antaa rauhallisella ja eleettömällä kerronnallaan tilaa tunteille ja hetkille mutta myös tavalliselle arjelle, ajatukselle että selviytyminen on mahdollista. On, vaikka on olemassa surua joka ei koskaan katoa eikä koskaan lakkaa, syyllisyyttä joka painaa kumaraan ja sulkee silmät. Siitä huolimatta on parempi katsoa kohti kuin poispäin.

Elokuvan jälkeen oli vaikea lähteä salista ulos, itketti niin. Enkä tällä kertaa ollut ainoa. Suurin osa katsojista oli kerrankin lopputekstien aikana paikoillaan ja ihan hiljaa.

Jos totta puhutaan niin itkin vielä kotimatkallakin, kuvat tiukasti mieleen piirtyneinä.

 

(Olen ehkä myös vähän herkillä koska heräsin puoli viideltä aamulla katsomaan Oscareita. Vähän viiden jälkeen sain seurakseni tyttäreni joka oli seuralaiseni myös viime vuonna. Koskaan ei ole liian aikaista aloittaa vai mitä? Tyttö on täysin ihastunut La La Landin soundtrackiin, tanssii menemään sen tahdissa aamuin illoin, ja oli kovin iloinen kun tämä voitti parhaan elokuvan palkinnon. Mutta kuinkas sitten kävikään? Ah! Vain Hollywoodissa, and I love it!)

8 thoughts on “Manchester by the Sea

  1. En tajua miten osaat noin kiteyttää noita tärkeitä juttuja heti auki tänne. Mut hyvä et osaat kun ite jään sanattomaks melkein. Elokuvassa oli kyllä mieleenpainuva tunnelma, josta en aluks ollut ihan innoissani. Vertailin Moonlightiin ja sen runollisiin kuviin ja (itselle) etäisempään maailmaan, ne oli vielä jotenkin liian lähellä mielessä. Mutta kyllä sitten tääkin otti mukaansa ja vei syvälle. Ja Casey Affleckin roolin vakavailmeisyys tuntuu niin tutulta että se oli välillä melkein liikaa.

    Tykkää

    1. Kiitos, ihana että ajatukset aukesivat.

      Mä olin alussa myös vähän varovainen ja jotenkin odottavainen, mietin että koska alkaa tapahtua ja tuntua. Ja sitten tajusin, ehkäpä siinä kohdassa kun Lee saapuu sairaalaan ja odotin jotain romahdusta, että tää on se juttu: pinnan alla kytevä tarina, huutava hiljaisuus, ja solahdin siihen kerrontaan aivan täysin. Teemoiltaanhan tämä on just sitä mulle rakkainta kerrontaa; hiljaisuus, katseet, niihin kiertyvä arki ja äärimmäisten tunteiden sanottaminen joka on todellisuudessa niin vaikeaa, usein mahdotontakin, ehkä se oli siksi helpohkoa (ja välttämätöntä) heti kiteyttää. Ja sitten Affleck joka ilmentää kaikkea tätä jokaisessa ruudussa, joka sekunti. Mahtavuutta.
      Ja tänään aamullakin mietin noita tyyppejä, sitä miten yhtä aikaa arkista ja järisyttävää elämä voi olla. Ja miten tärkeää siitä on kertoa ja puhua.

      Tykkää

      1. Joo. Se oli hienoa että siitä taustatarinasta ei annettu jokaista yksityiskohtaa, ne oli vaan välähdyksiä Leen mielessä, sellasia muistoja joita ei ees haluais muistaa. Ja se mistä hesarin arviossakin taidettiin kirjoittaa (luin vasta jälkikäteen) että kohtaukset ei oo täydellisiä (elokuvallisia) vaan todellisia, ne keskeytyy ja töksähtelee ja on sillä tavalla niin paljon oikeamman, kipeämmän tuntuisia.

        Tykkää

      2. Joo!! Just tuo fiilis tuli, että ne muistot vaan välähtäen puskee pintaan vaikka ei haluaisi.
        Mä luin etukäteen vaan Kalle Kinnusen arvion Suomen Kuvalehdestä ja olin ihan raivona kun se kertoi syyn Leen surulle, sellaisena sivulauseheittona. Se on mun lempi leffatoimittaja mutta nyt meni kyllä hetkeks maku ihan täysin.

        Tykkää

  2. Eikä! Mä en osannut aavistaa taustasurun syytä ollenkaan, olin etukäteen nähnyt vaan lauseen ”veli kuolee” ja luulin että se on elokuvan tragedia.

    Tykkää

  3. Kiitos kirjoituksesta! Elokuvakokemuksesta on jo monta päivää ja yötä, mutta Casey Affleckin roolisuoritus Lee Chandlerinä ei jätä rauhaan. Se ei tyhjene mieheen, joka menetti kaiken, joka haluaa rangaistuksen syyllisyydestä. Ei tyydytä sanoa, että Leen nauru vaikeni, että hän sulkeutui sosiaalisesti, että hänen tunteensa ovat kuolleet, että viha odottaa purkautumistaan. Lee meni rikki, suree, luovutti ja antoi periksi – kyllä – mutta kaikki nämä teonsanat tuntuvat yksiulotteiselta: Casey Affleck tavoitti Lee Chandleriin jotakin erinomaisen suurta.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s