20th Century Women

Vuosi 1979,  Etelä-Kalifornia.

Säkenöivän taivaan alla on ränsistynyt talo jonka suojissa 15-vuotias Jamie (Lucas Jade Zuman) elää yksinhuoltajaäitinsä Dorothean (aina yhtä säkenöivä Annette Bening) kanssa. Talossa asuu myös muutama vuokaralainen ja Jamien huoneessa nukkuu öitään hänen paras ystävänsä Julie (vauhdilla todella taitavaksi kehittynyt Elle Fanning).

Äiti ja poika ovat eläneet kahdestaan pojan syntymästä lähtien, heidän maailmansa on Dorothean näköinen, älykäs ja lämmin, rakastava mutta aavistuksen etäinen. Kun pojan murrosikä nousee pintaan Dorothea pyytää apua Julielta ja talossa asuvalta Abbielta, ajattelee että nämä nuoret naiset löytäisivät häntä paremmin tien pojan muuttuvaan mieleen ja hurjana hakkaavaan sydämeen.

Seuraa hauska, koskettava ja hetkittäin viiltäväkin tapahtumien sekamelska, joka jättää jälkensä mutta ei sinänsä muuta mitään. Tärkeintä on yhdessä tehty matka. Koska sellaisia me ihmiset aika usein olemme. Yritämme parhaamme, huolehdimme toisistamme, korjaamme särkyneitä sydämiä ja koitamme pysyä järjissämme.

Olen sanonut tämän tuhat kertaa mutta on olemassa tietynlainen, usein amerikkalainen elokuvakerronnan muoto, joka viehättää minua suuresti. Sellainen pienimuotoinen, rosoinen ja tavalliseen arkeen liittyvä, kuin vaivihkaa ihon alle hiipivä. Jossa dialogi on lyhyttä ja kevyttä mutta täyttä asiaa, joka katsoo ihmistä yhtä aikaa suoraan ja armollisesti. Näistä elokuvista parhaimpia yhdistää loistava näyttelijäntyö sekä käsikirjoitus, joka jättää tilaa inhimillisyydelle, virheille ja sille elämän harmaalle osa-alueelle, jonka keskiössä tapahtuu ihmisen kasvu sitä kohden kuka hän todella on. Jossa asioiden ja tilanteiden merkitys paljastuu vasta myöhemmin, ei juuri siinä. Tällaisia elokuvia ovat mm. Wonder Boys, Almost Famous, The Kids Are All Right, Station Agent ja Juno. Tämän 20th Century Womenin ohjaajan Mike Millsin edellinen elokuva Beginners on joukon kirkkaimmasta päästä. (Siinä elokuvassa on muuten lause jota rakastan ja joka oikeastaan tiivistää kaiken tämän mitä yritän näistä elokuvista sanoa: you make me laugh but it’s not funny. Tajuatteko mitä tarkoitan?)

On ihanaa ja levollista katsoa elokuvaa jossa tarinalle ja henkilöille annetaan tilaa kehittyä. Jossa ei ole kiire kertoa kaikkea, ratkaista kaikkea tai selittää kaikkea. Joissa voidaan kysyä kysymyksiä ilman että tarjolla on vastauksia.

Tämä elokuva ei ole täydellinen, ei oikeastaan edes lähellä sitä, mutta jotain todella viehättävää ja totta siinä oli. Niin paljon, että olen sen jälkeen kuin huomaamatta pohtinut omaa äitiyttäni ja perhettäni, tapaani rakastaa. Miettinyt sitä miten minusta on tullut tämä kuka nyt olen ja mitä kaikkea edessä vielä onkaan.

Kohtaus, jossa Jamie lukee äidilleen pätkän feministisestä romaanista, kohdan joka riisuu Dorothean paljaaksi kaikkine pelkoineen ja virheineen, on elokuvaa parhaimmillaan. He vain istuvat siinä, katsovat toisiaan, näkevät ja ymmärtävät niin paljon, hapuilevat ja pelkäävät, ja sen voi melkein kuulla, miten jotain murtuu ja jotain alkaa.

Ja juuri siitähän tässä on kysymys, elämässä.