Kertomus eräästä avioliitosta

 

Mutta jostain sen on täytynyt alkaa, sen mikä vei meidät siihen mikä ajoi meidät toistemme luota.

 

Kaksi ihmistä tapaa, ihastuu, rakastuu. Molemmat ovat varattuja mutta tämä kohtaaminen on kaikkia edellisiä suurempi. Muodostuu pari, perhe. Heidän suhteensa syvenee, rakkaus muuttaa muotoaan. He jakavat salaisuudet ja unelmat, iltaisin ja aamuisin kuiskivat hämärässä huoneessa ja tekevät asioita joita eivät tee kenenkään muun kanssa. He heräävät yhdessä ja nukahtavat yhdessä. He hoitavat lapsia ja käyvät töissä, kutsuvat ystäviä illallisille ja järjestävät syntymäpäiväjuhlia. Joulut, pääsiäiset, lomat. He katsovat toisiaan ja tuntevat toisensa paremmin kuin kukaan muu. He ovat rakastavaisia ja parhaita ystäviä ja he ajattelevat että meillä on jotain erityistä, meidän liittomme on jotain enemmän, on yhä, jopa kahdenkymmenen vuoden jälkeen, meidän väliimme ei kukaan koskaan tule, me olemme aina ja ikuisesti, aamen.

Kunnes.

Se on ihan tavallinen päivä, nainen lähdössä töistä, ja sitten, matkalla ulos, hän näki miehen joka sai hänet pysähtymään, eikä hän ymmärtänyt miksi. Hän jäi paikalleen ja kääntyi kohti miestä, joka työntyi ihmisjoukon läpi samalla kun katseli häntä, piti häntä kiinni katseellaan. Miehen silmät, jotakin niissä oli, jotakin lempeää ja tunkeilevaa, itsevarmaa ja tutkivaa, ei hän tiennyt mitä. Edes silloin kun kaikki oli ohi, hän ei ymmärtänyt, mitä se oli ollut, ei osannut selittää sitä itselleen eikä missään tapauksessa minulle.

 

Lopullista eroa edeltävä aika, naisen rakastumisen kevät, perkautuu tässä Geir Gulliksenin loistavassa romaanissa auki miehen kertomana. Hän kuvittelee mielessään sen mitä on tapahtunut, hän sukeltaa naisen ajatuksiin ja tunteisiin, peilaa niitä omiaan vasten. Hän piirtää tarkkoja kuvia kohtaamisista keittiössä ja makuuhuoneessa, keskusteluista jotka ovat leikkimielisiä, mustasukkaisia, nokkelia ja vältteleviä, niin hirvittävän yksityisiä, seksistä joka on vapaamielistä, intohimoista ja petollista. Hän kulkee ajassa taaksepäin, sinne missä he ovat tavanneet ja rakastuneet, lasten syntymään ja arjen rakentumiseen. Hän yrittää löytää ne pisteet joissa murtuminen, jos sellainen on ollut, on alkanut. Olisiko jotain voinut mennä toisin, olisiko hän tai nainen voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun? Missä on se piste, tapahtuma, ilta, jonka jälkeen oli jo liian myöhäistä?

Gulliksen kirjoittaa hienosti, analyyttisen kirkkaasti ja lähes runollisesti, Hanna Tarkan suomennos on yhtä ilmava, vivahteikas ja kevyt. Kerronta tiivistää yksittäisiin lauseisiin helposti tunnistettavia tunnetiloja, hetkiä joihin jokainen pitkässä parisuhteesa elänyt voi samastua. Hän kuorii auki kahden aikuisen ihmisen suhteen joka on ihan tavallinen ja silti erikoinen, yksityisessä onnessaan ja onnettomuudessaan universaali.

Kaikki on yhtä aikaa kiehtovaa, surullista ja painostavaa. Lukija pääsee aitiopaikalle seuraamaan yhden avioliiton tuhoutumista. Sitä, miten mies yrittää pitää kiinni jostain mikä joka hetki lipuu kauemmas, miten nainen vähitellen siirtyy uuteen elämään, alkaa unohtaa sen elämän mitä mies vielä elää.

 

Timmy menee kylpyhuoneeseen ja yrittää olla katsomatta peiliin, mutta silti hänen täytyy katsoa. Nopeasti, kysyvä, touhukas katse silmissä: se mitä olen tehnyt, en osaa sitä katua, sellainen tunteiden ryöppy, en voi vastustaa sitä, miten tässä käy, minkä suhteen, kaiken suhteen, kuka tietää, tapaan hänet huomenna. 

Hän käy suihkussa, vähän vastahakoisesti, hän ei halua pestä miestä pois itsestään, mutta ei tunnu oikealta sekään, että hän tulisi nukkumaan minun viereeni käymättä ensin suihkussa. Hän pesee miehen pois itsestään saadakseen pitää tämän rauhassa itsellään, niin hän ajattelee, jotta en joutuisi kosketuksiin sen kanssa, mitä hänessä on jäljellä miehestä. (…) Hän haluaa vain nukkua ja levätä. Ja hän tulee pimeässä makuuhuoneeseen, jossa minä nukun toisella puolella sänkyä. Yksinkertaisempaa kuin uskoisikaan on sujahtaa olemisen aukkojen läpi, vaihtaa elämänmuodosta toiseen. Hän on nyt taas palannut hetkeksi siihen mikä oli ennen hänen koko elämänsä.

 

Tässä tarinassa paketissa ovat mukana myös lapset, joihin aikuisten valinnat jättävät väistämättä jälkensä. Yhden kodin seinien sisällä tapahtuva myllerrys, tuo tunteiden ryöppy, on hurja, hyvässä ja pahassa. Koska samaan aikaan kun naisen itsekkyyttä ja hivuttaen lähtemistä on helppo kritisoida ja miestä sympata, nousee väistämättä esiin myös kysymys ihmisen oikeudesta rakastua, valita itse oman elämänsä suunta, tehdä itsekkäitä valintoja. Voiko rakastuminen olla väärin? Olisiko enemmän oikein tukahduttaa omat tunteensa ja jatkaa elämää jota ei enää halua tai tunne omakseen? Aikaisemmassa suhteessa mies itse oli se kuka petti ja lähti, kävi läpi saman kielletyn ihastumisen ja sen seuraukset, eikö hänen pitäisi oikeastaan nyt ymmärtää vaimoaan?

Jokainen joka on joskus rakastunut tietää miten valtavaa, ylivoimaista, hullaannuttavaa, kaikennielevää se voi olla, miten sitä vastaan voi taistella tai haluta taistella sille antautumisen sijaan?

Ja sitten taas, miten julmaa se on, hylätä kaikki se mikä on yhdessä rakennettu, lähteä, rikkoa perhe ja toinenkin, kiitos ja anteeksi, koita pärjätä, ja miten vaikeaa mitään tästä on silloin nähdä kun sen keskellä on, miten sokeaksi tunteet meidät tekevät. Ja miten upeasti Gulliksen tästä kaikesta kirjoittaa.

Luultavasti kaipaan häntä jatkuvasti, hän ajattelee minusta. Edessä oleva yksinäisyyteni on suorassa suhteessa hänen suunnattomaan onneensa. Ja hän täyttyy hellyydestä ja vahingonilosta alati vaihtuvana sekoituksena, ja usein nämä tunteet sekoittuvat yhdeksi: se on rakkauden katkeraa jälkihoitoa, karua hellyyttä, jolla ei tarkoiteta pelkkää hyvää, rikki revittyä myötätuntoa, jossa kaikki hiukankin ärsyttävät asiat sekoittuvat säälintunteeseen ja siihen, että hän haluaa luotani pois ilman että se näyttäisi petokselta.

 

Olen hieman pyörällä päästäni, ajatuksieni kanssa vielä matkalla. Tämä aihe, kahden ihmisen yritys elää yhdessä, on niin loputtoman kiinnostava.

Huomaan myös päivä päivältä rakastavani enemmän romaaneja jotka sukeltavat syvälle mielen sopukoihin, jossa tärkeintä on se mitä ajatellaan, ei se mitä tehdään. Missä yhtä asiaa kieputetaan ympäri ja edestakaisin ja uudestaan, poistetaan kaikki mahdolliset kerrokset ja tajutaan että senkin jälkeen on vain lisää kerroksia. Jossa kysytään kysymyksiä vailla valmiita vastauksia, jätetään lukija itse miettimään. Eikä ainoastaan lukemaansa, vaan koko elämäänsä.

Voisiko tämä tapahtua minulle? Meille?

Hän huusi taas nimeäni, ajatteli miestä ja huusi minua. Ääni kuulosti hellältä ja käheältä siellä pimeässä, ja hän tunsi, että se vaikutti minuun, se ääni, se vaikeroi niin hellästi. Se vaikutti häneenkin. Me huusimme, huusimme kovaa ja pitkään, ja sitten hiljenimme, ja sitten se oli ohi.

 

 

9 kommenttia artikkeliin ”Kertomus eräästä avioliitosta

  1. Päivitysilmoitus: näyttelijä – Helmi Kekkonen

Jätä kommentti