Ruskeat Tytöt

Keväällä 2012 olen raskaana. Alkuraskauden hämmennyksestä ja kauhustakin selvittyäni olen jo varovaisen onnellinen mutta yhä hämilläni. En jotenkin tiedä mitä ajatella tai miten tuntea. Tunnen oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Etsin vertaistukea, samastumispintaa, kirjoista ja netistä, mutta en löydä. Olen vasta aloittanut blogini, ylipäätään tajunnut että on olemassa sellainen asia kuin blogit. Kirjoitan silloin tällöin Basso-lehteen ja asioin lähinnä sen toimituspäällikön, Koko Hubaran kanssa. Hän mainitsee sivulauseessa että hänelläkin on blogi, nimeltään Ima de Falaise.

Luen siltä istumalta kaiken mitä hän on kirjoittanut.

En ole tiennyt, että netistä saattaa löytää kirjoituksia jotka räjäyttävät pään ja sinkoavat suoraan sydämeen. Että ne on kirjoitettu varta vasten sinne. Ei kirjaksi, ei lehteen, vaan nettiin. Tiedän, olen ajastani jäljessä, mutta hetki on minulle mullistava. Hubara kirjoittaa kirjoista, hetkistä ja sanojen voimasta, välähdyksistä, joissa tuntuu tiivistyvän koko olemassaolo. Pariisista, Patti Smithistä, Eeva Kilvestä ja mummistaan. Tuoksuista ja äänistä joita kannamme mukanamme, arvista joita yritämme peitellä. Omaksi onnekseni hän kirjoittaa myös tulevasta äitiydestään ja naisena olemisesta.

Hän kirjoittaa auki tunteita ja ajatuksia joita en itse ole osannut sanoittaa.

Ymmärrän ehkä ensimmäistä kertaa, että voin saada sanojen tuomaa lohtua jostain muualtakin kuin kaunokirjallisuudesta.

Blogi loppuu, myöhemmin Koko aloittaa toisen, ja kolmannen. Mutta se ei olekaan enää pelkkä blogi. Se on melkein kuin vallankumous.

 

Eilen iltapäivällä minä aloitin lukemaan tuon viimeisen blogin pohjalta syntynyttä, esikoiskirjailija Koko Hubaran teosta Ruskeat Tytöt. Luin kunnes oli oltava hetken aikaa äiti ja tehtävä lapselle ruokaa. Luin kun lapsi katseli Pikku Kakkosta, luin kun hän nukahti, luin myöhään yöhön. Tulin aamulla työhuoneelle ja jatkoin lukemista. Luin illalla parhaita kohtia uudestaan, sivuja taitellen ja merkintöjä tehden.

Minä tiedän, että tätä kirjaa ei ole kirjoitettu minulle ja minä ymmärrän sen, todella hyvin. Mutta se ei tarkoita sitä etteikö se olisi aivan helvetin hyvä kirja, joka ihan jokaisen tulisi lukea.

 

Viimeisen parin vuoden ajan minua on haastateltu monta kertaa eri lehtiin. Minulta on kysytty lähes joka kerta, miten blogi sai alkunsa, mutta yksikään toimittaja ei ole muistaakseni kirjoittanut juttuun, että kaikki tapahtui krapulassa, hetken mielijohteesta. Ilmeisesti tämä anekdootti ei mahdu monikulttuurisen Suomen kaanoniin, se ei ole tarina, jota Ruskeista Tytöistä halutaan kertoa, mutta se on minun tarinani ja aion kertoa sen nyt, vaikka se olisi viimeinen asia, jonka teen.

Makasin siis tuona aamuna sängyssä, kuumissani ja kylmissäni, yksin ja ymmälläni. Muistatko, kun äitisi joskus komensi sinua, valittaessasi vaikka selkäsärkyä, lyömään pään seinään jotta unohtaisit alkuperäisen kivun? Tuona aamun krapulapäänsärkyni auttoi siirtämään kivun hetkeksi pois kaulaltani, jota jokin epämääräinen mutta täysin itsestäänselvä oli puristanut niin kauan niin kovasti, että oli hädin tuskin saanut hengitettyä viimeiseen vuosikymmeneen.

 

Tuo on alku, sysäys. Hubara kirjoittaa koska se hänen tapansa hengittää, elää, olla elossa. Niin hän on tehnyt aina mutta nyt hän myös julkaisee sen kaiken. Ja se luetaan. Kymmeniä tuhansia kertoja. Hän kirjoittaa blogiinsa vuosikausia kestäneen kaipauksen ja yksinäisyyden, katseet ja huudot, muistot ja kivun, unelmat ja painajaiset, ja jossain vaiheessa hän solmii kustannussopimuksen tästä kirjasta.

Ruskeat Tytöt on siis eräänlainen blogin jatke, sen hiottu sisar, mutta samalla myös, ehdottomasti, oma kokonaisuutensa, hieno ja tärkeä esseeteos. Se ottaa oman tilan ja päästää kotimaisen kirjallisuutemme kentälle uuden äänen, Ruskeiden Tyttöjen äänen, tai ainakin yhden niistä. Se rakentaa uutta ja mahdollista, tulee osaksi julkista keskustelua. Se tekee näkyväksi ja todeksi sen mikä on kokoajan ollut olemassa.

Esseissä subjekti on olennainen, identiteetti keskiössä, tarina lähtee niistä, mutta ollakseen jotakin sen täytyy päätyä osaksi keskustelua. Esseet ovat lyhyitä tekstejä, kokonaisia ajatuksia mutta silti fragmentteja jostakin suuremmasta, silti tärkeitä.

Kokoelman alaotsikko on tunne-esseitä. Se on hyvä,

meillä ei ole vielä sanoja, saati julkista keskustelua, omia filosofeja ja kirjailijoita. Joten mitä meille jää kirjoitettavaksi? Kokemukset. Tunteet. Kokemukset ja tunteet ovat totta. Kokemukset ja tunteet ovat meidän järkemme, teoriamme.

 

Koska luin kirjan omista lähtökohdistani käsin, luin sen valkoisena kantasuomalaisena heterona, kirjailijana ja äitinä, niin kuin luen kaiken mitä luen. Omasta mielestäni lukemistani nykyisin selkein määrittävä tekija on kirjailijuus, hyvässä ja pahassa. Luen kaiken kriittisesti, tahtomattani punakynän kanssa. Mietin kokoajan olisiko tämän ja tuon voinut sanoa toisin, voisiko tuosta tiivistää. Tarkkailen kokoajan kielen rakenteita, kerronnan rytmiä. Kaikki tämä tapahtuu vaistomaisesti koska se on sitä mitä teen, joka päivä joka viikko joka kuukausi joka vuosi, minä ymmärrän maailman kielen ja kirjoittamisen kautta.

Sen vuoksi ensimmäinen mitä minä kirjasta huomaan on se, millainen kaunokirjallinen teos se on, miten hyvin se on kirjoitettu. Sen kerronta vie mukanaan, rytmi ottaa valtaansa. Kerrottu osuu ja viiltää, haastaa ja pakottaa katsomaan, mutta myös näyttää sen mikä on kaunista, hyvää ja totta. Riveiltä ja rivien välistä huokuu pulssi. Ääni ja vimma. Jokaisella sanalla ja lauseella on merkitys. Mistäkö sen huomaa, saatat kysyä. Siitä, että lukemaansa ei ainoastaan ajattele vaan sen myös tuntee. Se tulee kohti kyselemättä ja ottaa paikkansa. Omalla kohdallani täsmälleen samalla tavalla kuin ne blogiteksit melkein kymmenen vuotta sitten.

Hubara kirjoittaa lapsuudestaan ja rap-musiikista. Kirjallisuudesta ja elokuvista. Vantaasta ja Jemenistä. Yksinäisyydestä ja väkivallasta. Pilvenpoltosta ja panemisesta. Rasismista ja tilastoista. Perheestä ja suvusta. Mistä tahansa hän kirjoittaa, esille nousee kerronnan ohella toinen asia: hän tekee kaikesta kiinnostavaa.

En pidä rap-musiikista, en ole siihen koskaan tutustunutkaan, mutta nyt luen kuin huumattuna, kuljen hänen mukanaan metrossa, levykaupoissa ja toimittajana, innostun teorioista ja lyriikoista. Rakastan hänen tapaansa pudotella kirjojen, kirjailijoiden ja elokuvien nimiä joista jokaisesta kulkee säie musiikkiin ja kulttuuriin josta muodostuu hänen turvansa, elinikäinen viha-rakkaussuhde. Minä en ole joutunut kohtaamaan seksuaalista väkivaltaa mutta minä tunnen sen pienen tytön kivun, näen sen tytön kaupan kassajonossa jota kukaan ei auta kun valkoinen keski-ikäinen mies työntää kuivan mutta hikisen käden hänen alushousujensa alle eikä kukaan tee tai sano mitään, ja huomaan omien käsieni puristuvan nyrkkiin. Hubara vie minut Israeliin ja Pariisiin, bileisiin ja leikkipuistoihin, synnytyssairaalaan ja lapsuudenkotiin. Hän näyttää ja kertoo sen mistä en mitään tiedä ja hämmästyn omaa tietämättömyyttäni, sokeuttani. Paikoitellen häpeän sitä. Me olemme samanikäisiä hetkittäin samalla alalla työskennelleitä yhden tyttären synnyttäneitä suomalaisia naisia, me jaamme paljon ja niin vähän.

Kun hän puhuu, minä haluan kuunnella.

Koska paitsi kirjoittaja, Hubara on tarinankertoja. Hän tietää miten saada lukija koukkuun, janomaan lisää. Se on taito joka jollain joko on tai ei ole. Hänellä se on.

Näiden kahden lisäksi hän on sivistynyt, hän tietää mistä puhuu. Hän osaa yhdistellä asioita ja tilanteita, tunteita ja faktoja. Hän näkee syy- ja seuraussuhteita, hahmottaa rakenteita ja luo mahdollisuuksia. Jumalauta kehittää suomen kieltä kohti jotain uutta. Ja tämän kaiken hän tekee näennäisen vaivattomasti mutta tavalla joka on mahdollista vain silloin kun on itse tutkinut, perehtynyt ja lukenut, ja ihan helvetin paljon.

 

Samaan aikaan kun nautin kielestä ja kerronnasta ja toivon ettei kirja lopu koskaan, minä tiedostan kokoajan oman positioni. Etten minä ole se sinä ketä tässä puhutellaan ja ketä kohti kurotetaan, että minä en tiedä miltä tuo kaikki tuntuu vaikka se herättääkin voimakkaita tunteita ilosta suruun ja raivoon. Että on olemassa ihmisiä joille nämä sanat ja lauseet eivät ensisijaisesti tarkoita sitä miten lahjakas ja älykäs niiden kirjoittaja on, miten yhtä aikaa kiehtovalta ja äärimmäisen tärkeältä tämä kaikki tuntuu, että vihdoin näen jotain, ymmärrän edes osittain jonkin olemassaolon, vaan joille tämä kaikki on kokoajan ollut olemassa, hyvässä ja pahassa, ja ne sanat ja lauseet saattavat olla ensimmäinen (tai viimeinen) toivo, pelastusrengas. Ne ovat ääni, jota Hubara itse janosi koko lapsuutensa ja nuoruutensa, samastumispinta, valo keskellä sysipimeää.

Tässä lista asioista, joita en ole juuri koskaan nähnyt näköisteni ihmisten tekevän mediassa: olemassa elossa, olemassa olemassa, tekemässä asioita jotka eivät liity heidän etnisyyteensä tai lähtömaidensa politiikkaan, puhumassa jostain muusta kuin maahanmuutosta […], kertomassa syövän selättämisestä, masennuksesta toipumisesta, lähisuhdeväkivallasta, dekkarin kirjoittamisesta, lapsen saamisesta, remontista, suunnittelemistaan vaatteista, ihan mistä tahansa muusta kuin ruskeudesta. Aivan kuin meillä ei olisi arkea ja ammattitaitoa, mielipiteitä tai näkökulmia, rakkautta tai lahjoja. Aivan kuin emme olisi lainkaan olemassa.

Jos selitys tälle on se, että Ruskeita Tyttöjä tai Poikia on niin vähän tai aika ei ole vielä kypsä, olisi aika keksiä parempi selitys. Tai oikeastaan valkoisten ihmisten olisi aika lakata selittelemästä.

Olisi aika katsoa. Kuunnella. Muuttaa asioita. Toimia sen lisäksi ja rinnalla kun toteamme että ”minun Suomeni ei ole rasistinen.” Se on vain toteamus, ei teko. Se ei riitä.

He ajattelevat että toteamus on teko, joka poistaa ongelman, sen sijaan että myöntäisivät rasismin olemassaolon, rasisimin moninaisuuden ja monimutkaisuuden sekä oman osallisuutensa siihen ja lähtisivät purkamaan sitä. Ihmiset toimivat näin, koska on inhmillistä toivoa mukavaa päätepistettä, jonka jälkeen epämukavaa asiaa ei tarvitse enää ajatella. Se on täysin ymmärrettävää, mutta se ei johda mihinkään. Vaikeiden asioiden katsominen silmiin on alku, jonka jälkeen työsarka vasta hahmottuu.

Minäkin olen todennut noin. Toivonut noin. Tietäen että se ei johda yhtään minnekään.

 

Tämä kirja on alku.

Se on monta alkua.

Pienessä mittakaavassa se on alku henkilökohtaisella tasolla, mahdollinen askel kohti laajempaa ymmärrystä ja näkökulmaa, halua tunnistaa, oppia, työstää ja muuttaa asioita, olla mukana tekemässä yhteiskuntaa jossa ihan jokaisen olisi helpompi hengittää.

Suuremmassa kuvassa se on alku kokonaan uudenlaiselle keskustelulle, sellaiselle johon meidän valkoisten kannattaa osallistua silloin kun saamme kutsun. Aina emme saa ja sen ymmärtäminen on yhtä tärkeää. Me olemme olleet äänessä kauan mutta meidän ei tarvitse olla äänessä kokoajan. Se saattaa olla vaikea myöntää mutta totta se on.

Se on alku Ruskeille Tytöille, sellaisen matkan alku josta minä en voi tietää yhtään mitään enkä edes yritä. Se olkoon heidän.

Ja se on yhden kirjailijan uran alku. Merkittävän, kiinnostavan ja aivan varmasti ihmeellisen uran alku.

 

Omalla kohdallani kyse on myös jonkin ympyrän sulkeutumisesta. Lukiessani häkellyttävän kaunista esseetä Kaddish syntyneelle lapselle minä solahdan ajassa vuosia taaksepäin, oman äitiyteni kynnykselle, siihen riemuun kun joku kuvaili miltä minusta tuntuu, koska se tapahtuu uudestaan, lapsemme kun ovat melkein saman ikäiset ja minä tunnen tämän kaiken niin voimakkaasti että se tekee melkein kipeää.

”Nuku vaan, äiti tekee vähän aikuisten hommia.”

Kahden minuutin tauko, koko maailma pysähtyy, kumpikaan meistä ei liiku. Äläheräääläheräääläherää, minä meditoin. Einyteinyteinyt, minä rukoilen. Enjaksaenjaksaenjaksa, minä myönnän. Sinä hengität hetken pinnallisesti, ja sitten uni ympärilläsi tihenee taas. Oikean käden pikkurilli nousee pystyyn, muu kämmen pysyy nyrkissä. Siitä tiedän, että olet lähtenyt uneen. Olet ulottumattomissani, jossakin paremmassa paikassa, sellaisessa paikassa missä et tarvitse minua, sellaisessa paikassa missä minä aina jaksan ja osaan. Sinä jatkat matkaa, ja minä jatkan matkaa, jatkamme yhdessä matkaa, aina yhtä kaukana toisistamme, aina yhtä paljon liian lähellä.

Siinä missä sinä olet parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut, minä yritän parhaani. Jotta sinulla olisi riittävän hyvää, riittävän turvallista, riittävän onnellista.

 

En osaa enkä haluakaan suhtautua tähän kirjaan täysin objektiivisesti. En myöskään ole sen kohdelukija. Sen ympärillä on monin tavoin voimakas lataus, jännite ja odotus, esikoiskirjalle poikkeuksellisen voimakas. Mutta toivon, että sitä ei sidota ainoastaan tähän kaikkeen vaan että sen ansiot huomioidaan myös puhtaasti kaunokirjallisena teoksena, tunne-esseinä siitä millaista on olla suomalainen Ruskea Tyttö. Koska siinä se onnistuu upeasti. Vertailukohteita ei toki kauheasti ole, mutta toivottavasti niitä tulee pian lisää. Ja sinä päivänä kun Hubara kenties julkaisee novellikokoelman tai romaanin minä saatan pyörtyä onnesta.

 

Näitä esseitä ei ole kirjoitettu minulle mutta olen onnellinen että se on kirjoitettu ja että sain sen lukea. Olen myös koko sydämestäni ylpeä sen kirjoittajasta, hänen rohkeudestaan, halustaan katkaista huutava hiljaisuus.

Tämä on projekti, joka vaatii valkoisuuden valkoisuuden apua. Tämä on projekti, joka vaatii valkoisuudelta peiliin katsomista. Tämä on projekti, joka on vasta alussa.

Tällä kirjalla on varmasti vaikutuksia joita minä en voi ymmärtää, niin iso merkitys niin monelle, tavoilla joita ei ole tarkoitettu minulle. Mutta rohkenen sanoa silti, että vaikka olisit kuten minä, valkoinen suomalainen heteronainen, tai ihan kuka tai mitä tai missä tahansa, lue tämä kirja. Saatat hämmästyä. Saatat tuntea halua muuttaa maailmaa, huutaa ääneen ja oppia kirjoittamaan esseitä. Saatat itkeä ja nauraa. Saatat tunnistaa itsesi. Saatat huomata että olet ollut joskus väärässä, ja joskus oikeassakin. Saatat tuntea välitöntä halua lukea Zora Neale Hurstonia ja Toni Morrisonia. Saatat tuntea välitöntä halua lukea ja katsoa kaikkea sitä mistä et ennen tätä ole koskaan kuullutkaan.

Saatat huomata että lopulta kyse on ihmisistä, jokaisen ihmisen oikeudesta kotiin, turvaan, rakkauteen, töihin, tilaan, arvostukseen, tavallisuuteen ja osallisuuteen, riippumatta siitä minkä värisiä he ovat.

Että jokainen meistä ansaitsee tuntea ettei ole yksin.

 

(Tätä tekstiä on vaikea lopettaa, sanottavaa olisi niin paljon ja minua jännittää tämän julkaiseminen. Aihe on minulle vieras ja tuntuu että olen maaperällä joka ei ihan minulle kuulu, tunnen oloni epävarmaksi. Olen pitkään ajatellut että sellainen on jotenkin liioittelua, että kai nyt kuka tahansa saa kirjoittaa mistä haluaa, kirjailijan vapaus jne. mutta alan vihdoin ymmärtää ettei se ole ihan niin yksiselitteistä eikä sen pidäkään olla. Valkoisena ihmisenä minulla on oma, läpi elämän kattava etuoikeus useimmissa tilanteissa. On vain oikeus ja kohtuus että on olemassa tiloja jotka eivät ensisijaisesti tai ollenkaan minulle kuulu. Toisin sanoen kiitos ja anteeksi. Toivottavasti ei mennyt ihan metsään.)

 

11 thoughts on “Ruskeat Tytöt

  1. Tulin niin onnelliseksi tästä. Siitä, että minulla on Kokon kirja vielä lukematta (olen kirjaston varausjonossa, mutta tämän luettuani laitoin sen heti tilaukseen) ja siitä, miten osuvasti ja tarkkanäköisesti kirjoitat.

    Edelliseen tekstiin haluaisin myös todeta, miten vaikeaa tämä maaliskuu on, miten marraskuun lapsena kevät on sietämätön, miten muistan jo 13-vuotiaana ihmeellisen alakulon vallanneen minut, kun kävelin koulun jälkeen kirjastoon ja maaliskuun lopussa hiekoituspöly ahdisti kurkussa.

    Toisaalta, tämä on se sama valo, mikä matkoillakin kuristaa välillä kurkkua, koska se on niin vieras. Iltapäivän kirkkaus New Yorkissa, koska se tuntuu epätodelta eikä vastaa sitä todellisuutta, missä suurimman osan aikaa vuodesta viettää. Kesän tultua siihen tottuu, mutta iltapäivän valo tekee aina jokseenkin melankoliseksi.

    Olen ollut jo yli kuukauden perheen kanssa törmäyskurssilla enkä keksi muuta selitystä kuin lisääntyvän valon. Mies toteaa rauhallisesti ”sulla on tämä sama juttu joka vuosi” mutta kumpikaan meistä ei muista milloin se päättyy, milloin olo on taas normaali. Odottelen.

    Tykkää

    1. Kiitos Noo, minä tulin onnelliseksi sanoistasi. Jännitti tämän tekstin julkaiseminen tosi paljon, tuntui ettei taidot tai sanat riitä, vähän sama tunne oli Jani Toivolan kirjan kanssa, että sydän ja mieli pakahtuu kaikesta sanottavasta, ja haluan saada kaiken ulos juuri oikein, kirjan ansaitsemalla tavalla, kumpikaan kun ei ole ihan ”peruskirja” vaan myös jotain enemmän. Ihana siis jos ajatukset välittyivät, ja että aiot lukea kirjan. Se on upea.

      Ja niin, tunnnistan täysin tuon maaliskuun hiekoituspölyn alakulon, täydellisesti sanottu, tiedän täysin miltä maailma silloin näyttää ja kuulostaa; siihen päällle se kello viiden iltapäivävalo, pahin kaikesta.

      Mutta, mulla on viime vuosina jokin taite alkanut vapun tienoilla, odotetaan sitä.

      Tykkää

  2. Tämä sun postaus. Sinä olet. Sinä olet. Sinä. En osaa edes sanoa. Kirjoitat niin jäätävän hyvin. Jos Kokolla on taito, älä luulekaan ettei sinulla olisi taitoa puhua tästä. Tämän postauksen aion jakaa. Sanot noin tyhjentävästi kaiken. Ihan kaiken. Ja Koko menee varaukseen nyt. Olin jo unohtanut kirjan. Ostaisin jos voisin, jotta saisin kirjan hetihetiheti. Ehkä ostankin. Sinun sanojesi ja Kokon koko olemuksen takia. Kiitos Helmi jälleen!

    Tykkää

    1. Hei Tani, nyt, siis kiitos kiitos, mikä ilo! Tämä oli mulle tärkeä ja erityinen teksti, olen niin helpottunut että siitä välittyy jotain oleellista.

      Ja siis mun mielestä on aivan mahtavaa että yhteiskunnallisen teeman lisäksi tämä on hienoa kaunokirjallisuutta, nämä esseet mielenkiintoisia, henkilökohtaisia, raikkaita, älykkäitä ja myös kauniita. Saavat ajattelemaan, innostumaan ja tuntemaan. Mitä muuta sitä voi edes toivoa? Ei kai mitään.

      Esseet on mulle laji jonka välillä unohdan ja sitten tulee vastaan jotain tällaista ja oon vaan että aaaaaaaaah, tämä, tämä!!!
      Samalla tavalla on käynyt mm. Roxanne Gayn Bad Feministin ja Antti Arnkillin Lauantaiesseiden kanssa.

      Tykkää

  3. Kävin ostamassa Ruskeat Tytöt heti kun se ilmestyi mutta lukemisen piti odottaa velvollisuuksien alta pois hoitamista. Luin eilen tämän sinun kirjoituksen, sitten heti kirjan, lopetin ja luin kirjoituksesi uudestaan.

    Pulssi välittyi sinun tekstiisi ja hengästyin uudestaan. Allekirjoitan joka sanan jota itse en ikinä olisi osannut sanoa. Todella vangitseva ja tärkeä lukukokemus niin kuin Hubaran tekstit aina, lisää odottaen.

    Tykkää

  4. En kestä! 😀 Omat tuntemukseni Hubaran kirjasta ovat niin vastaavia kuin sinulla kirjoituksessasi.

    Aloitin kirjoittaa Ruskeista tytöistä lauantaina, mutta kirjoitus jäi kesken, koska sanottavaa oli niin paljon, että sitä tunki joka suunnasta, enkä saanut ajatuksia järjestymään mihinkään järjelliseen suuntaan. Lisäksi mukaan tunki paljon henkillökohtaista juttua, kuten sinullakin on käyny. Sitten vielä huomaan, että joku lausekin on melkein sanasta sanaan sama, esim. tuo ”Minä tiedän, että tätä kirjaa ei ole kirjoitettu minulle” on drafteissa olevan kirjoitukseni ensimmäinen lause. 😀

    Myös tuo kun kirjoitat, että tekstin julkaiseminen jännittää. Jaan myös sen tuntemuksen ja kirjoittaessani jo ehdin monta kertaa miettiä, voinko sanoa näin/onko ihan tyhmää sanoa näin jne.

    Siis niin tunnen ja samaistun siihen, mitä olet tuntenut tätä tekstiä kirjoittaessasi. Hubaran tekstin voima välittyy suurella ihanalla voimalla kirjoittamastasi. Tämä sun kirjoitus on niin loistava, että tekee vaan mieli kirjoittaa isolla AMEN.

    Tykkää

  5. Loistava kirjoitus loistavasta kirjasta. Toisin kuin sinä, minä koin, että kirja on kirjoitettu juuri minulle. Tällaiselle 60-luvulla nuoruutensa viettäneelle, tasa-arvoa, demokratiaa ja ihmisarvoa arvostavalle valkoiselle eläkeläisnaiselle, jolle esim. Angela Davis oli yksi naisesikuva muiden joukossa. Koko Hubaran kirja herätti minut unesta, jossa olen elänyt. En olekaan ollut vapaa ennakkoluuloista enkä rasistisista teoista, joita ymmärtämättömyyttäni olen tehnyt ja ennenkaikkea rakenteista, joita vastaan en ole kyllin taistellut.
    Tänä vuonna jaetaan yhdeksäsluokkalaisille koululaisille Chimamanda Ngozi Adichien kirjaa Meidän kaikkien pitäisi olla femininistejä. Toivottavasti ensi vuonna jaetaan Koko Hubaran kirjaa Ruskeat tytöt. Kirjan pitäisi kulua kaikkien käsissä, jotta saavuttaisimme värikkään Suomen, jossa kaikenlaisten ihmisten on hyvä elää.

    Tykkää

    1. Kiitos! Ja ihana kommentti, ymmärrän hyvin miksi tuntuu että tämä on kuin tehty sinulle. Omalla kohdallani tarkoitin lähinnä sitä, että tässä kirjassa on mielestäni taso jonka tarkoitus on puhutella heitä joiden tarina on toinen kuin omani. Se ei missään tapauksessa tarkoita ettenkö minä ja kuka tahansa voisi tämän äärellä herätä, juuri kuten sanoit.

      Ja totta, tuo olisi loistava idea! Samaan pakettiin voisi laittaa myös Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen-kirjan, niin upea ja tärkeä sekin.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s