Kirjan kirjoittaminen on toisinaan ihan järjettömän ihanaa.
Olen täällä saavuttanut sellaisen täydellisyyttä hipovan mielen ja olon leijuvan tilan, jossa kohtaukset ja kuvat soljuvat paperille (siis näytölle) melkein kun itsestään.
Mikä juttu, tekee mieli huutaa (sillä tavalla iloisen pehmeästi), mikä homma, miksei aina voi olla tämmöistä?
Niin, miksei? Sen kun tietäisi.
Mutta jotain minä tiedän. Kuten sen että minä en enää koskaan kirjoita yhtään kirjaa olemalla vain ja ainoastaan Helsingissä. Kirjoitin sillä tavalla kaksi ensimmäistä mutta en enää muista miten. Tahdonvoimalla varmaan.
Tämä poissaolosta syntyvä tilan tuntu on huimaava. Mieli tuntuu avarammalta, kaikella on aikaa liikkua ja kehittyä, tekstin ääreen voi solahtaa milloin huvittaa.
On myös aikaa ottaa itsestään kuvia päivän eri vaihessa, ts. luoda tämä aivan mieletön raidallinen kuvasarja, josta voi nähdä myös sen että iltaisin olen ollut tosi väsynyt, sillä tavalla puulla päähän lyöty.
Mutta siis mietin että pitääkö tätä sanoa ääneen, että kirjoittaminen voi välillä olla niin mahtavaa ja kevyttä ja rauhoittavaa koska jos sen sanoo ääneen aivot menee lukkoon ja seuraavaksi ollaan tilanteessa että all work no play makes Jack a dull boy.
No, se on liian myöhäistä nyt.
Eli terveisiä kirjoittajan paratiisista, selllainenkin on olemassa.
