”Koko yön on valoisaa, ei sillä ole väliä ollaanko perillä seitsemältä vai yhdeksältä”, Erik sanoi ja suuteli häntä otsalle. Julia otti kosketuksen vastaan huojentuneena sen tuttuudesta, tunne tuntui tulevan paikasta jossa kaikki vaikuttaa loogiselta ja yksinkertaiselta, koska aina on ollut juuri niin. Hän työnsi syrjään epävarman kauhun ja jännityksen tunteen, joka viipyi vielä vatsassa, ja joka ilmaantui, kun hän ei saanut Erikiä kiinni tai ei tiennyt missä toinen lapsista oli, ja jota hän ei kyennyt hallitsemaan, koska ajatukset hakeutuivat väkisinkin sinne minne ei olisi pitänyt.
Minä oikeasti huokailin ihastuksesta kun luin tätä Philip Teirin kirjaa. Siis ihan oikeasti. En tiedä kuinka usein teille käy niin mutta minulle ei juuri koskaan. Useimmiten ne vaikuttavimmat lukukokemukset ovat niin raastavia ja hurjia, sellaisia että melkein unohtaa hengittää eikä siinä paljoa tee mieli huokailla. Mutta tämä, ah, ihan parasta. Tai ainakin melkein.
Julia, Erik ja heidän lapsensa Alice ja Anton aikovat viettää koko kesän sukuhuvilalla meren rannalla. Jo lähtö hieman takkuaa, ja jokaisella on mielesssään jotain mistä ei halua tai osaa muille puhua. (Alkuasetelma: täydellinen.) Eivätkä he suinkaan ole yksin, lähistöllä on muitakin kesävieraita ja viikkojen kuluessa tunnelma heidän ympärillään tiivistyy, eikä elokuussa kukaan ole enää entisellään.
Pidin kovasti Teirin edellisestä romaanista, mutta tämä Tällä tavalla maailma loppuu on vielä parempi, täydellistä nimeä myöten. Teir kuvaa ihmisiä monipuolisesti- ja ulotteisesti, onnistuu löytämään juuri ne piirteet jotka tekevät meistä niin samanlaisia, ihmisiä. Me emme ole mustavalkoisia emmekä täydellisiä, ne mukavimmatkin ovat välillä raivostuttavia ja toisinpäin ja jokaisella meistä on haaveemme ja pelkomme.
Tämän kaiken selkeä, kaunis ja vaivaton kuvaaminen on ihailtavaa ja luettuna nautinollista.
Mutta se, mistä minä pidin kaikista eniten, on tapa jolla Teir kuvaa lapsia, tai tarkemmin sanottuna aikuisten maailmaa lasten näkökulmasta katsottuna. Hän on siinä niin hyvä etten meinaa kestää, ja perheen poika, siskonsa perässä kulkeva ja äitiinsä kiintynyt hiljainen ja varovainen Anton jota kiinnosti aina eniten se mitä hänen omassa mielessään liikkui, varmasti yksi ihanimmista henkilöhahmoista koskaan.
Hänestä tuntui aina, että Alice tiesi kovin paljon enemmän, että tällä oli aina etumatkaa. Sisar oli vain kolme vuotta vanhempi, mikä huolestutti Antonia. Ehtisikö hän oppia kaiken kolmessa vuodessa? Oli arvoitus, miten asioista ylipäätään opittiin. Hän oli huomannut, ettei vanhemmilta kysyminen riittänyt, heillä oli niin kiire omissa asioissaan. Sen sijaan hän hankki suurimman osan tiedoista YouTubesta, klikkasi auki videon toisensa jälkeen kaikista mahdollisista aiheista, tietokonepeleistä koripallokenkiin ja amerikkalaiseen politiikkaan. Hän ei koskaan saanut isältään suoria vastauksia, vain epäselvää mutinaa. Kysymykset hajosivat tunteeseen, että asioita saattoi tarkastella monesta eri kulmasta. Anton ei tajunnut miten niin saattoi olla. Mökillä joko oli käärmeitä tai sitten ei ollut, kai siitä nyt piti selvä saada.
Lisäksi kerronta on täynnä ihan yksinkertaisia mutta ilmavia ja kutsuvia ilmauksia, joista pidin ihan valtavasti. Talo oli hieno, mutta jotenkin omituinen. Sanoinko jo että ah?
Mutta. Sittenkin pieni mutta jota en ennen viimeistä 50 sivua todellakaan uskonut tulevaksi. Romaanin loppu jotenkin hajosi. En ole edes ihan varma että mitä tapahtui ja miksi, mutta yhtäkkiä tyyli muuttui rauhallisesta ja kirkkaasta lähelle kesäteatterimaista farssia vesivahinkoineen, salasuhteineen ja riitoineen. Ehkä se liittyi jotenkin siihen maailmanloppuun, mutta oli minusta silti tarpeetonta, niin upeaa kaikki siihen asti oli.
Teir muistuttaa minua Kjell Westöstä jota aikoinaan rakastin ihan hulluna, mutta hänen kerronnassaan on jotain raikkaampaa ja ehdottomasti hauskempaa. Hänen kirjoissaan on sellaista kevyttä painoa ja arvokkuutta johon harvoin törmää. Kannattaa lukea, ihan ehdottomasti.
Helmi Kekkonen 