lady macbeth

Uskomattoman kaunis ja täydellisen kylmä.

Hetken harkitsen, etten sano muuta, mutta ehkä sittenkin jotain.

Sen ansaitsee varsinkin kiehtova ja karismaattinen Florence Pugh, jonka suoritus William Oldroydin elokuvassa on huimaavan hieno.

Pugh’n esittämä nuori Katherine päätyy maakauppojen myötä rakkaudettomaan ja ilottomaan taloon ja avioliittoon. Valtava ja upea tila keskellä nummia kumisee tyhjyyttään, missään ei ole mitään eikä ketään mistä ottaa kiinni. Katherine nuokkuu ja nukkuu, kaipaa ulos, kaipaa maailmaan. Aamupäivisin hän istuu sohvalla tiukan korsetin puristuksessa, katsoo eteensä, ei minnekään. Iltaisin aviomies käskee vaimoaan riisuutumaan ja masturboi sitten tämän selän takana.

Kerronta on hiljaista, vailla musiikkia, vailla kevennystä, jokainen kuva kaunis kuin maalaus. Ja Pugh, hänen katseensa, eleensä ja äänenpainonsa, jokaista piirtoa myöten hiottuja.

Kun Katherine eräänä päivänä kohtaa tilalla palvelijana työskentelevän Sebastianin tunnelma muuttuu, murtuu. Jäätävän hiljaisuuden tilalle tulee halu ja kosketus, pinnan alla alkaa kyteä elämä. Salaisuuden paljastuessa kaikki kuitenkin räjähtää käsiin hirvittävällä tavalla, ja syöksykierre jättää jälkeensä julman kyynisyyden, apean ja irrallisen olon.

Lady MacBeth on englantilaisen Oldroydin ensimmäinen pitkä elokuva mutta hän löytää kuviinsa ensi hetkistä alkaen poikkeuksellista varmuutta ja rauhaa, osoittaa kiehtovasti ja tarkasti miten näivettynyt ja onneton oli myös porvarisnaisen asema 1800-luvulla, miten vähän sanottavaa heikommalla oli osaansa. Kirkas ja intensiivinen alku nostaakin odotukset todella korkealle, loppu ei vain valitettavasti vastaa niihin.

On tarinoita jotka täytyy kertoa keskeltä, selittelemättä. Tällä kertaa se on kuitenkin ongelma Katherinen jäädessä liian etäälle. Kun hänestä ei tiedä mitään on mihinkään vaikea samaistua, varsinkaan siihen äärimmäiseen julmuuteen joka hänessä herää. Se on harmi, sillä jo hänen katseessaan välähtää tuhat mahdollista tarinaa.

Mutta kiinnostuksella jään seuraamaan, sekä Oldroydia että Pugh’ta, niin paljon hienoa ja omalakista tässä kuitenkin oli.