The Handmaid’s Tale

 

Mikään ei ole vaikuttanut niin rajusti kuin vanhemmuus. Kun siitä harppaa vuoden eteenpäin, tietää jo, että omassa elokuvankatsomisen historiassa on vain kaksi aikakautta, ennen ja jälkeen. Isyyden myötä sain kokea ihan uudenlaisen rakastamisen tunteen – ja toisaalta tulin tietoiseksi kaiken katoavaisuudesta, elämän lyhyydestä ja haraudesta tavalla, jota en koskaan aiemmin kyennyt hahmottamaan. Maailmankaikkeus laajeni,

kirjoittaa Kalle Kinnunen uudessa Imagessa, ja minä allekirjoitan joka sanan.

Olen aina ollut herkkä katsoja ja kestänyt huonosti missään muodossa esitettyä väkivaltaa, sulkenut silmäni ja korvani tuhansia kertoja, mutta sen jälkeen kun tyttäreni syntyi saavutti herkkyys ihan uudet mittasuhteet. Kestän tarvittaessa Tarantinon elokuvien kaltaisia rönsyäviä ja jopa hulluja väkivaltakuvauksia mutta mieluummin jätän nekin nykyään väliin.

Hei kun aistin, että joku vahvempi on tavalla tai toisella aikeissa satuttaa itseään heikompaa, on minun käännyttävä pois.

Joka ikinen kerta kun jotain lasta tai eläintä, ts. täysin puolustuskyvytöntä kohdellaan kaltoin, minä näen siinä oman lapseni. Joka ikinen kerta kun nainen raiskataan, naista lyödään tai satutetaan ihan miten tahansa, minä näen tyttäreni siinä, aikuisena, rikottuna, pelkäämässä.

Minä pelkään jatkuvasti sitä, että tyttärelleni tapahtuu jotain pahaa, etten pysty suojelemaan häntä, enkä kaipaa asian tiimoilta yhtään ylimääräistä muistutusta.

Ja muutenkin olen täydellisen kyllästynyt siihen, että toisen ihmisen satuttaminen olisi viihdettä. Vaikeista ja pahimmistakin asioista täytyy voida keskustella ja niiden syitä, rakenteita ja ilmenemismuotoja täytyy tarkastella mutta todella, todella harvoin minkään väkivallan, henkisen tai fyysisen, yksityiskohtainen, pitkitetty, dramatisoitu, realistinen tai fantastinen näyttäminen sarjassa tai elokuvassa tuo itse tarinaan yhtään mitään lisää. Useimmiten kauhu on jo tiedossa. Ainakin silloin jos tekijät tietävät mitä tekevät.

Mistä pääsemmekin paljon puhuttuun ja kehuttuun tv- sarjaan The Handmaid’s Tale, joka perustuu Margaret Atwoodin vuonna 1985 ilmestyneeseen samannimiseen romaaniin.

 

The Handmaid’s Tale kertoo elämästä Gileadin dystopiassa. Ympäristökatastrofeista ja jyrkästi laskevasta syntyvyydestä kärsivää Gileadia johtaa fundamentalistihallitus, joka kohtelee naisia valtion omaisuutena. Yksi harvoista jäljellä olevista hedelmällisistä naisista on komentajan kotipalvelijatar ja yksi monista naisista, jotka pakotetaan seksiorjuuteen viimeisenä epätoivoisena yrityksenä uudelleenkansoittaa autioitunut maailma.

Sarja on monin tavoin upea. Siniharmaata, koleaa maisemaa halkovat punaiset kaavut ja naisten lähes äänettömät mutta paljon puhuvat kasvot. Hidastuksien hallittu ja hillitty käyttö, kauniit leikkaukset ja kiireetön kerronta toimivat yhdessä virheettömästi. Jokainen yksityiskohta on punnittu ja mietitty, ja etenkin visuaalinen kokemus täydellisen kokonaisvaltainen.

Mutta tunnelma on, kuten arvata saattaa, todella ahdistava ja klaustrofobinen. Pelko naisten katseissa, alistava ilmapiiri, tukahduttava rajattu todellisuus. Jatkuva väkivalta, nöyryytys ja halveksunta. Lapset, jotka riistetään äitiensä sylistä.

Olin aikeissa jättää katsomisen kesken ensimmäisen, neljännen ja viimeisen jakson aikana. Oksetti ja itketti.

Ja pahinta oli se, että jossain taustalla kalvoi alati ajatus: tämä voisi tapahtua oikeasti, ja aivan kuten Atwoodin tarinassa, niin nopeasti. Uusi valta hiipii ihmisten arkeen huomaamatta ja sen edessä moni on voimaton, kuten Kaisa Pulakka kirjoittaa Ylen sivuilla.

 

Toki merkkejä on ollut ilmassa – kaikenlaista liikehdintää ja huhuja. Kaikki ovat kuitenkin jatkaneet arkeaan ihan niin kuin ennenkin. Töitä on tehtävä ja lapset on kasvatettava. Siltä se on varmaan tuntunut Natsi-Saksassakin.

Ei siihen tarvita kuin muutama omia etujaan ajava ja omaan asiaansa fanaattisesti uskova hullu. Ei siihen tarvita kuin valeuutisia syöttävä media ja sopiva määrä konetuliaseita. Siihen ei tarvita suurta sotaa. Siihen tarvitaan vain politiikkaa.

Jonain päivänä huomaat, että tilisi on jäädytetty, työpaikkasi on lopetettu, eikä mikään yhtäkkiä olekaan niin kuin ennen.

 

Se, mikä sai minut jatkamaan sarjan parissa, oli se voima mikä näistä naisista kuitenkin löytyi. Että jossain oli yhä elämää jota ei onnistuttu kitkemään. Taistelutahtoa ja keskinäistä solidaarisuutta. Uskoa ja toivoa. Äidinrakkautta. Anarkismia ja rohkeutta.

Oudolla ja kiehtovallakin tavalla jokainen jakso sisälsi myös kauneutta ja lohtua, jotain mistä pitää kiinni.

Mutta jokaisen jakson katsominen oli myös tuskallista ja siksi minun on vaikea sanoa pidinkö sarjasta vai en. Täydellisesti tunnistan ja tunnustan sen ansiot ja tärkeyden mutta minulle se oli silti liikaa enkä tiedä aionko katsoa toista kautta, itketti jo pelkkä asiasta kuuleminen. Olin ajatellut ja jaksanut sen avulla, että kymmenen jakson jälkeen voisin sanoa selvinneeni, että se olisi vihdoin ohi. En yksinkertaisesti tiedä kestänkö tai haluanko edes kestää, varsinkaan jos ja kun toinen kausi on pääosaa näyttelevän, upean Elisabeth Mossin mukaan vielä paljon pahempi, makes the season one feel like walk in the park.

 

Johtui se sitten herkkyydestäni tai mistä lie, minä haluan elokuvien ja sarjojen äärellä myös nauttia. Tuntea iloa, keveyttä, innostumista, rakkautta ja vapautta. Tässä sarjassa sen kymmenen jakson aikana tällaista tapahtui ehkä yhteensä kuuden minuutin ajan. Se on liian vähän. Ja olen sitä mieltä, että enemmän olisi ollut mahdollista. Että kaikki se tuska, kipu ja suru oli liikaa, vähempikin olisi riittänyt ilman että sanoma olisi kärsinyt. Ja ehkä siksi olen myös hieman hämmentynyt siitä täysin varauksettomasta ihailusta jota sarja on herättänyt. Että olenko taas yksin tämän kokemukseni kanssa? Eikö kukaan muu ole kyllästynyt katsomaan miten naisia raiskataan, silvotaan, pahoinpidellään ja väheksytään?

Katsoin viimeisen jakson torstaina ja olen tuntenut sarjan painon ja tunnelman ylläni siitä asti, ollut yhtä aikaa järkyttynyt ja vaikuttunut. En saa kauheimpia kuvia mielestäni, pelkään miten naisten käy, kannan tarinaa mukanani vaikka en haluaisi.

 

8 kommenttia artikkeliin ”The Handmaid’s Tale

  1. Luin juuri Orjattaresi -kirjan loppuun. Olo on jollain tavalla yhtä aikaa sekä tyhjä että täynnä ajatuksia. Vaikuttava. Pohdituttava. Pelottava. Surullinen. Karmiva. Epätodellisen todellinen. Jäi elämään mieleen. Tv-sarjaa en ole nähnyt.

    Tykkää

    1. Minä luin kirjan melkein 20 vuotta sitten ja olin silloin liian nuori ymmärtämään ja lähinnä vain ahdistuin. Mietin hetken kun sarja tuli että lukisinko uudestaan mutta ajatus jäi ja valitsin nyt sarjan, ja siitä jäi juuri tuo olo mitä kuvasit. Ehkä joskus vielä uskallan tarttua kirjaankin uudestaan. Atwood on huikea kirjailija, yksi parhaista.

      Tykkää

  2. En ole lukenut kirjaa, kerrankin näin päin. Yleensä jätän elokuvat ja sarjat katsomatta, jos luen jotain vavisuttavaa.

    Tunnen monet asiat aivan samoin kuin sinä, jätin Sillan aikoinaan kesken esikoistyttäreni ollessa ihan minivauva vielä, en pystynyt katsomaan mitään julmaa ja raakaa, kun todellisuus uhkasi muutenkin kaatua päälle vauvan ihanuudesta huolimatta.

    Katsoin The Handmaid’s Talen syksyllä, Yksi jakso viikossa oli melkein liian nopea tahti. Lapset nukkuivat yläkerrassa, ulkona oli sysipimeää ja television ruudun tapahtumat oksettivat ja ahdistivat niin paljon, että oli vaikea hengittää vielä seuraavana päivänäkin. Ensimmäiset jaksot olivat mielestäni kauheimmat, sitten mukaan alkoi tulla toivoa, mutta silti sarjan katsominen teki kipeää.

    Olen lukenut tiedon toisesta kaudesta, mutta lisämääsi informaatio sen kauheudesta tuli yllätyksenä. Luultavasti katson, mutta annan itselleni luvan jättää kesken. Että joo, en varauksetta ihaile ja suitsuta, vaan kaiken visuaalisen hurmoksen keskellä olen ollut sarjasta tosi ahdistunut.

    Tykkää

    1. Ah, samanmielinen, ihanaa!

      Mullekin ensimmäinen jakso oli pahin, en millään meinannut kestää, mutta onneksi toivoa tosiaan alkoi tulla, vaikkakin tihkuen. Katsottiin tätä mieheni kanssa yhdessä ja hän pystyi analysoimaan tapahtumia järkevämmin, vaikka oli itsekin järkyttynyt. Tavallaan hänen avullaan näin enemmän siitä voimasta ja vimmasta mitä naisissa oli, sitä rohkeutta ja hurjuutta joka nosti päätän. Yksin en olisi tällä kertaa selvinnyt.

      Toinen kausi on ilmeisesti kauempana romaanista, sitä kuitenkaan unohtamatta, ja nostaa keskiöön nimenomaan Offredin äitiyden, ja se pelottaa ehkä eniten. En usko että itsekään pystyn loputtomiin vastustamaan mutta huhtikuussa en varmasti ole vielä valmis.

      Tykkää

  3. En ole erityisen herkkä katsoja, ja hyvin utelias, kaikki mistä puhutaan on muka pakko nähdä. Jonkinlainen saturaatiopiste on kyllä saavutettu erityisesti naisiin kohdistuvan väkivallan kuvausten suhteen, joten et ole yksin, tokikaan. Handmaid’s Talen kohdalla feministinen viesti oli niin vahva ja osuva, että hirveyden kesti, oli pakko. Ehkä vähempikin olisi riittänyt, mutta perustelemattomalta se ei minusta tuntunut, toisin kuin ihan liian usein.

    Tykkää

    1. Mulla on tuo sama, että kun puhutaan on pakko, mutta viime vuosina jokin itsesuojeluvaisto on nostanut enemmän päätään. Tämän kohdalla luotin juuri tuohon viestiin ja sanomaan, että kaikki turha mässäily on ympäriltä poissa, ja melkein olikin. Mutta esim kohtaus jossa jalkapohjia ruoskitiin oli mun mielestä liikaa. Ei ehkä perustelematonta mutta silti tarpeetonta.

      Mutta herkkyys ja utealiaisuus on kyllä vaarallinen yhdistelmä, olen huomannut 🙂

      Tykkää

  4. Nuorempana en pitänyt itseäni herkkänä katsojana (tai lukijana), mutta viime vuosina herkkyys on näissä asioissa tuntunut vaan pahentuvan – vaikka minulla ei vielä ole lapsiakaan 😀 Handmaids’s Tale on ainoa kirja, jonka olen koskaan jättänyt kesken ahdistavuuden takia. Jotenkin se kammottava maailma imaisi mukaansa niin tehokkaasti, että tuli ihan fyysisesti paha olo. Luin kirjaa ehkä puoleen väliin, ja lopusta luin pelkän juoniselostuksen netistä – ja tästä varmaan jo arvaa, että sarjaa en ole kaikista kuulemistani kehuista huolimatta uskaltanut katsoa. Toki taide saa olla rankkaakin, mutta itse en vaan halua katsoa tai lukea jotain, josta tulee lähes pelkästään todella hirveä olo (vaikka tavallaanhan se voi olla osoitus siitäkin, että teos on hyvin tehty, kun onnistuu herättämään näin voimakkaita tunteita).

    Mutta kyllä vaivaa tämä herkkyyden ja uteliaisuuden yhdistelmä täälläkin! Vaikea löytää tasapainoa.

    Tykkää

    1. Ymmärrän hyvin, juuri tuo kammottavuus mikä ikäänkuin imaisee sisäänsä, tuntuu ettei sieltä pääse pois. Ja tuntuu hullulta että kaikille sitä ei tapahdu, että katsovat/lukevat vain.
      Mutta samalla olen onnellinen jostain suojeluvaiston kehittymisestä, että on paljon elokuvia ja sarjoja jotka suosiolla jätän muille, kaikkea kun ei sittenkään tarvitse nähdä vaikka kuinka olisi utelias.

      Mutta jos joskus uskallat tämän katsoa niin tule kertomaan miten kävi!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s