pihka

Kaula kapeni vuosi vuodelta hitusen, mutta vain hitusen. Soratietä reunustavan levän ja kiven ja hiekan ja pukinpensaan rinnakkaismaailmankaikkeudet kutistuivat synkronisesti ja kenenkään huomaamatta. Soratie puolestaan oli peittymäisillään rikkaruohoon, joka sai kasvaa suhteellisen vähäisen niittämisen varassa. Ahkerimmin tietä kulutti yksinäinen lapsi, joka juoksi yöllä sitä pitkin tyhjä laukku selässä ja palasi kotiin laukku täynnä.

Liv kasvaa pienellä saarella isänsä ja äitinsä kanssa. Perhe on erikoinen mutta rakastava, luontoa hellivä ja sen ehdoilla elävä. Tyttö liikkuu ääneti ja nopeasti kuin tuuli, ampuu jousipyssyllään virheettömästi ja ihailee vanhempiaan yli kaiken.

Lapselle niin moni asia on normaalia koska asiat nyt vaan ovat mitä ovat.

Äiti on niin lihava ettei pääse talosta ulos ja isä tappaa isoäidin mutta äidin kanssa on ihana syödä pikkuleipiä sängyssä ja isä tekee kaiken jotta perhe vain saisi pysyä yhdessä. Talo ja piha on täynnä tavaraa ja romua mutta sillekin on syynsä. Ja kun Liv lopulta alkaa viettää päiviään pienessä kontissa talon takana on sekin osa sitä samaa maailmaa, yksinäisenä rätisevää mutta silti tuttua ja turvallista.

Mitä tapahtuu hyvälle ihmiselle joka kohtaa liian monta menetystä? Mitä tapahtuu sille joka ei vaan enää kestä mutta luovuttaakaan ei voi?

Koska oli elämä joka oli ihan toinen kuin tämä, niin alussa ja täynnä mahdollisuuksia, mutta vuosien saatossa suru ja kipu kietovat ihmisen sisäänsä, todellisuuden rajat hämärtyvät kunnes niitä ei enää ole, on vain pimeää jota muistot yhtä aikaa repivät ja valaisevat, jossa ulkopuolinen maailma on kaiken pahan alku ja loppu, jossa outo on tavallista ja rakkaus julmaa ja nurinkurista mutta silti rakkautta, ja sen vuoksi kaikki on niin mahdotonta.

Jens Haarderin maailmaa eivät ohjanneet samat järjestelmät ja säännöt, joihin ihminen normaalista tukeutuu. Hän ei tuntenut jaottelua eikä järjestystä. Hän tunsi tunteet ja muistot. 

Tanskalaisen Ane Rielin romaani Pihka on aivan pökerryttävän hieno. Surullinen, raju, liikuttava, kaunis ja outo tarina rakkaudesta ja uskollisuudesta, ihmisen yrityksestä elää ja hengittää ja selviytyä. Se viiltää auki pelot ja painajaiset, matkan kuiluun jonne kukaan ei halua mutta jonne kuka tahansa saattaa pudota. Ja mikä parasta, se ei syyllistä eikä osoita sormella. Vanhempien otteen ja järjen katoaminen nähdään suurimmilta osin Livin näkökulmasta, lapsen hellän katseen kautta, mikä tekee siitä lähes mahdottoman tuomita.

Ja kun totuus lopulta kaikessa kauheudessaan ulkopuolisen silmin paljastuu on kaikki jo ohi mutta lohduttomaksi ei tarina silloinkaan käy.

Luin tätä lähes henkeä pidättäen, upposin sen kauniiseen kieleen, soljuvaan rytmiin ja kummalliseen maailmaan, kiinnyin Liviin ja hänen tapaansa katsoa ja tarkkailla, koin yhtä lailla sen valtavan rakkauden ja surun josta heidät kaikki oli tehty.

Pihka voitti vuonna 2016 Lasiavain-palkinnon, joka myönnetään parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille. Ihanaa että voitti mutta itse en kutsuisi tätä rikosromaaniksi, ainakaan sillä perinteisellä tavalla, sen täydellisestä alusta huolimatta.

Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät huomanneet. Oli jouluaattoaamu ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut.

Luin kirjan eilen aamulla loppuun ja minun on sitä jo nyt ikävä. Tuota hurjaa outoa tyttöä ja tarinaa joka oli kuin satua ja silti todempaa kuin mikään pitkään aikaan, järisyttävän upeaa kudelmaa tunteista ja muistoista, ihmisyydestä kaikessa ristiriitaisuudessaan.

Lukekaa. Ihan totta. Heti.