On ihmeen vaikeaa palauttaa tarkalleen mieleensä millaista yöllä on, öisin taas tuntuu kuin ei olisi koskaan päivää nähnytkään, vaikka on elämänsä elänyt näiden kahden vuorotellessa, rattaan pyöriessä, ei siihen ole tottunut vieläkään.
Nyt on alkuilta, se täytyy katsoa kellosta, he istuvat illallisella ja heijastuvat lakatusta pöydän pinnasta: Margareta, Eloisa, Linnea.
Lautanen lepää lautasen päällä, keskelle asetettu kukka-asetelma leviää ja toistuu, kasvot katoavat heijastuksesta ja palaavat.
Ajattelen läpi kirjan että näin kaunista, näin kaiken paljastavaa ja kirkasta ja syvää kieltä en ehkä ole koskaan lukenut, että kun ajattelen itsestäni että minä hahmotan maailman sanojen ja lauseiden avulla on se niin pientä tähän verrattuna, tämä ei ole hahmottamista, tämä on maailma, vain vielä täydempi, todempi, kaikki rajat katoavat ja on vain kerronnan, tunteiden, ajatusten ja yksityiskohtien muodostama kokonaisuus joka kieppuu ja sukeltaa, sataa ylle.
Niin. Runoilijana tunnetun ja useasti palkitun Sanna Karlströmin ensimmäinen romaani Multaa sataa, Margareta on nimeään myöten aivan ihmeellinen, ja ehkä tämä onkin mahdollista vain runoilijalle, kirjoittaa näin.
Heitä on kolme, isoäiti, äiti ja tytär, ja heidän äänissään huokuu kaipaus ja suru, jano ja kipu. Aikaa ja paikkaa ei tarkenneta mutta he asuttavat miehen kuoleman jälkeista taloa, pölyistä ja hiljaista, yrittävät ja luovuttavat, muistojen vyöryessä yli kurottavat kohti tulevaa kunnes taas eksyvät, yhtä lukuunottamatta.
Tässä on siis juoni mutta se ei ole tärkeä, tai on se tärkeä mutta monesti minä huomaamattani unohdan sen, katoan tuohon kieleen, yksittäisiin lauseisiin, olen ihan häkeltynyt, miten näin voi kirjoittaa, miten sanat asettua näin, ovat kuin kultaisesta langasta tehtyjä monimutkaisia solmuja joissa silti on kaikki maailman selkeys ja järki, tällaista varten kieli ja kaunokirjallisuus on keksitty, tässä se on,
Isä ei sano mitään, isä on kehyksissä ja niin pieni että tuskin edes saisi ääntään kuuluville.
Eloisa alkaa tanssia, hän tanssii suuren kultakehyksisen peilin edessä, luiset käsivarret huitovat ilmaa, hänellä on siivet, hän on kokonainen lintu ilman höyheniä, lintu joka ei pääse ilmaan, sen jalkoihin sattuu.
Mikä on, Eloisa?
Äiti sulkee Eloisan syliinsä, alusmekko on niin liukas ettei hän meinaa pysyä siinä.
Äiti minä halusin tanssia niin että isä näkisi minut, minä olin hieno vaikken saanut helmiä laitettua. Kengät on hyvät mutta jalat huonot, niin huonot jalat ettei niillä voi tanssia. Äiti, perun kengät, perun sen että puhelin silloin soi. Äiti, älä vastaa, sinulla oli niin kauhea ääni, laita puhelin pois, en tarvitse kenkiä äiti, tässä ne ovat, katso, kengät, punaiset kuin kirsikat, punaiset kuin varpaat olisi johonkin kastettu.
kuin on lopulta myös rakkaus joka pienistä palasista kasvaa suurimmaksi koko kirjan ylle, rakkaus lasta kohtaan, niin valtava ja virtaava, niin eloisa.
Luin tämän jo ennen joulua, mutta en ole osannut kirjoittaa mitään. Rakastuin kirjan nimeen heti, kun sen kuulin. Hienosti tavoitat Karlströmin kirjan. Ehkä minäkin vielä osaan arvioida tarpeeksi kauniisti, jos oikein yritän. Tästä pienestä kirjasta soisi puhuttavan enemmän.
TykkääTykkää
Nimi on niin ihana!!! Ja kiitos, tämä tuli semmoisena tunneryöppynä, vaikea olisi ollut mitenkään muuten, niin erikoinen ja erityinen pieni suuri kirja.
TykkääTykkää