surulla on sulkapeite

 

Neljä viisi päivää hänen kuolemansa jälkeen istuin yksin olohuoneessa ja ihmettelin mitä tekisin. Laahustin ympäriinsä, odotin järkytyksen laantumista, odotin että jokin jäsentynyt tunne putkahtaisi esiin päivieni valheellisesta järjestelmällisyydestä. Roikuin tyhjyydessä. Lapset nukkuivat.

 

Äiti on kuollut, pojat ovat pieniä ja hämmentyneitä, isä ei tiedä mitä tehdä.

Suru ei ole kaunista eikä siinä ole mitään ylevää, ei varsinkaan aluksi, aika on tiheää massaa jonka keskellä on kyettävä hengittämään, annettava oman sydämen yhä lyödä vaikkei siinä tunnu olevan mitään järkeä. Lapset on ruokittava ja vietävä kouluun. On syötävä ja maksettava laskut ja oltava muutenkin kuin ihminen vaikka sisuskalut ovat solmussa ja silmät sokeina kyyneleistä.

Mutta saapuu vierailija.

En lähde luotasi ennen kuin lakkaat tarvitsemasta minua.

Kahinaa ja lehahdus, höyheniä.

Taloon saapuu varis, tai mikä lie, mutta saapuu jäädäkseen, auttaakseen.

 

Max Porterin esikoisteos, Ted Hughesin runokokoelmasta Crow innoituksensa saanut Surulla on sulkapeite vei minut mennessään hetkessä. Se on harvinaista mutta ihanaa, toisinaan tuntea niin voimakkaasti että nyt, tätä olen odottanut, juuri näitä sanoja ja lauseita ja tätä tunnelmaa.

Luin kirjan kahdessa illassa, täysin uppoutuneena sen maailmaan, kipeään, lempeään, absurdiin, hiljaiseen ja niin kovasti kohti lohtua kurkottavaan. Kieleen joka oli niin kaunista ja tarkkaa että tuntui hohtavan lävitse.

Miten pienellä Porter onnistui heidät luomaan ehjiksi ja kokonaisiksi, rakentamaan pienen universumin jossa olivat vain he neljä, isä ja pojat, ja varis, heidän kaikkien ääni. Se voisi olla outoa, ja välillä olikin, niin kuin elämä ja varsinkin suru ovat. Ja juuri sen vuoksi sille oli helppo antautua, unohtaa rajat ja odotukset, päästää irti.

Antaa ajan kulua ja parantaa, kertoa ja kuunnella.

 

Joskus maailmassa kun olen aikuinen, minulla on lapsi. Ja vaimo. Ja auto. Olen vähän kuin isä.

Kerron tarinoita perheystävästämme, variksesta. Vaimoni pudistelee päätään. Hänestä on outoa, että muistelen suopeasti perhelomia, joilla oli mukana mielikuvitusvaris, ja muistutan hänelle, että se olisi voinut olla mitä tahansa, suuntautua mihin vain, mutta jotain pohjimmiltaan tervehdyttävää oli tapahtunut. Kaipaamme äitiä, rakastamme isää, vilkutamme variksille.

Ei se niin outoa ole.

 

Niin ihana, hehkuva romaani. 119 sivua elämää ja kauneutta ja rakkautta, syvää ja kirkasta.

 

 

 

6 kommenttia artikkeliin ”surulla on sulkapeite

  1. Päivitysilmoitus: Kuulolla – Helmi Kekkonen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s