call me by your name

Jos pyytäisin nimeämään elokuvan joka on yhtä aikaa sivistynyt ja seksikäs, mitä vastaisitte?

Yhtälö kuulostaa tavallaan helpolta mutta on harvinainen; minulle ei hetkessä tule mieleen yhtään.

Mutta tämä Luca Guadagninon ohjaama hehkuva, kevyt, kaunis ja väreilevä Call me by your name on ennen kaikkea juuri sitä. Pohjois-Italian levollisiin ja hiveliviin maisemiin sijoittuva elokuva on nuoren pojan kasvutarina, seksuaalisen heräämisen ja ensirakkauden kuvaus, flirttaileva ja täynnä tunnetta alusta loppuun.

Rakkauden ja intohimon ohella se kuvaa myös perhettä ja maailmaa jossa on luontevaa keskustella antiikin kreikasta ja latinan kieliopista, soittaa Bachia ja lukea 1800-luvun saksalaisia rakkausromaaneja, ja se maailma on ihana. Lempeä, kiinnostunut, suvaitsevainen ja rakkaudesta täysi. Tällaisessa ympäristössä fyysinen kohtaaminen seuraa henkistä yhteyttä luontevasti ja estoitta, jokainen kosketus ja katse on merkityksellinen.

17-vuotiasta Eliota näyttelevä Thimothée Chalament on uskomattoman luonteva, nuoruuden hehkussaan raukea ja avoin. Huvilaan saaapuva Oliver (Armie Hammer) säkenöi hänen rinnallaan, ja näiden kahden välinen palo onkin poikkeuksellista katsottavaa; en muista koska viimeksi, jos koskaan, ihastuminen ja intohimo olisi näin hengästyttävän sulavasti ja myös puhtaan ilon kautta esitetty. Ja on yhä harvinaista, että kyseessä on kahden miehen välinen rakkaus, ilman sen kummempia selittelyjä ja ilman yhtään vihaista ja viinalta haisevaa möhömahaa kivääri kainalossa vaatimassa rangaistusta tai kostoa.

Mutta kaikesta tästä huolimatta jäin kaipaamaan jotain, en tiedä mitä, ehkä sittenkin jotain syvyyttä tai säröä, jotain mikä olisi vienyt elokuvan ihan sydämeen asti, nyt se jäi siihen ympärille suloisesti lepattamaan, kantaen mukanaan tärkeitä ajatuksia, kuten sen että sydämemme ja vartalomme annetaan meille vain kerran, ja sitä yhtä kertaa ei kannata hukata, säästellä eikä varoa; murtumisenkin uhalla elämään ja rakkauteen kannattaa heittäytyä, uskaltaa kokea kaikki se kauneus ja kipu mitä tarjolla on.

Ja: XL-koon vaatteiden ja ison villapipon alle piiloutuneena, maapallomahaisena, vaikeana ja hitaana, minä tämän äärellä unohdin todellisuuden hetkeksi kokonaan, putosin onnellisena maailmaan ja nuoruuteen jonka saa kokea vain kerran mutta joka ei koskaan kokonaan katoa, ja se on tässä vaiheessa aika ihme.

(Vielä: ohjaaja on ilmoittanut elokuvalle tulevan jatkoa. Hmmm. En ole koskaan suhtautunut jatko-osiin mitenkään innokkaasti mutta Guadagninon tyylissä on jotain niin eläväistä ja viehättävää, että tuskin maltan jättää väliinkään. Kuten Vanity Fairin arviossa sanotaan: “Each shot is busy with existence, but Guadagnino does not overwhelm.”)