My Name is Lucy Barton

Always I screamed and screamed. I cried until I could hardly breathe. In this city of New York, I see children crying from tiredness, which is real, and sometimes from just crabbiness, which is real. But once in a while I see a child crying with the deepest desperation, and I think it is one of the truest sounds a child can make. I feel almost, then, that I can hear within me the sound of my own heart breaking, the way you could hear outside in the open air the corn growing in the fields of my youth.

Olen melkein sanaton. Tämä romaani sinkosi jotenkin niin suoraan sydämeen että sitä on vaikea kuvailla.

Voisin sanoa, että se on romaani tyttären ja äidin välisestä rakkaudesta, kertomus hiljaisuudesta ja pimeästä. Että se on kirjoitettu häkellyttävän taitavasti, hiuksenhienosti sanojen ja sanattomuuden välillä taiteillen, kertoen vain sen mikä on mahdollista kertoa. Että se osoittaa niin syvästi sen inhmillisyyden mikä meissä jokaisessa on, tavalla tai toisella.

Että se on romaani naisesta joka sairastuu vakavasti ja joka eräänä aamuna herätessään näkee äitinsä istuvan vuoteensa vierellä. He eivät ole nähneet vuosikausiin mutta viisi päivää äiti istuu siinä, he puhuvat ja ovat puhumatta. Vuosia ja vaikenemista on niin paljon, silti he yrittävät, hapuilevat, kurottavat toisiaan kohti niillä keinoilla mitä heillä on, eikä niitä ole paljon. He eivät puhu väkivallasta tai isän raivokkaista kohtauksista, kuorma-autosta jonne pieni tyttö on tuntikausiksi lukittu, veljestä joka aikuisena lukee satuja ja nukkuu eläinten kanssa, ne vain välähtävät Lucyn mielessä viiltävinä, mustina.

Enemmän kuin muistaa hän haluaa vain kuunnella äitinsä äänen, olla tämän lähellä.

Pirstaleisesti mutta kirkkaasti Lucy käy mielessään läpi lapsuuttaan joka on ollut äärimmäisen köyhä ja karu, kasvuaan naiseksi ja äidiksi, ja peilaa tätä kaikkea sen lähes eläimellisen kaipauksen ja rakkauden kautta jota hän nyt aikuisena naisena äitiään kohtaan tuntee. Kaiken kivun keskellä läikkyy myös hurja ilo, elämisen ja kirjoittamisen jano, tarve ymmärtää kuka minä olen.

Vähitellen jotain murtuu, liikahtaa.

Ennen kaikkea tämä on romaani jonka olisin itse halunnut kirjoittaa. Elizabeth Strout onnistuu siinä mitä kohti itse olen yli kymmenen vuoden ajan pyrkinyt, löytämään sanojen avulla sen joka on sanojen ulottumattomissa, kahden ihmisen välisen siteen, tilan joka on jotain enemmän kuin tunteet, ajatukset tai teot. Miten rohkeasti hän jättää kerrontaan aukkoja ja hiljaisuuksia, miten paljon jättää kokonaan kertomatta, mutta luo silti ehjän kuvan, tarinan joka ei unohdu.

But this is my story.

And yet it is the story of many. It is Mollas’s story, my college roommate’s, it may be the story of the Pretty Nicely Girls. Mommy! Mom!

But this one is my story. This one. And my name is Lucy Barton.

(Itselleni Strout on aivan uusi nimi mutta hän on voittanut Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon novellikokoelmallaan Olive Kittridge, jota en ole lukenut mutta josta tehtyä HBO:n minisarjaa rakastin. Lucy Barton ilmestyy Tammen Keltaisessa Kirjastossa tämän vuoden huhtikuussa. Suosittelen, niin paljon kuin mahdollista. Itse aion seuraavaksi lukea hänen esikoisromaaninsa Pikkukaupungin tyttö. Odotukset ovat hieman korkealla.)