syyssonaatti

Äiti, Charlotte, ja tytär, Eva, kohtaavat seitsemän vuoden jälkeen.

Vuosien aikana on tapahtunut paljon, mutta vielä enemmän ennen sitä, Evan ollessa lapsi ja nuori, ja tällä kertaa räjähdys on väistämätön. Naiset kiertelevät ja kaartelevat huoneissa, ja jossain talossa nukkuu myös Evan sisko, Helena, hiljaisuudessa, silti kaiken yllä huutavana.

Charlotte on nainen, joka astuu huoneeseen ja ottaa sen haltuun, hän on hirveä, upea  ja särkyvä, Eva katselee sivusta ja värisee, kaipaus ja kipu huokuu jokaisesta katseesta ja eleestä mutta äiti pitää muuria yllä, ilta vaihtuu yöksi, Eva odottaa äidiltään vastauksia, odottaa nälkäisenä ja epävarmana, huomaa minut, rakasta minua, älä lähde, ethän lähde, kuuntele, asioiden on tultava ilmi, minä en voi olla enää hiljaa,

minä vihaan sinua,

koska minä rakastan sinua.

Ingmar Bergmanin elokuva Syyssonaatti on klassikko jonka olen nähnyt melkein kaksikymmentä vuotta sitten, nyt Pasi Lampela on dramatisoinut sen Espoon Teatteriin, ja miten upeasti, miten viiltävän kirkkaasti ja eheästi.

Draama on hurja, psykologisesti äärimmilleen jännittynyt ja teemaltaan kiehtova ja monikerroksinen, keskiössään näyttelijäntyö joka loistaa. Satu Silvo, Leena Pöysti ja Ulla Raitio tekevät niin vahvaa, herkkää ja hallittua työtä etten muista hetkeen nähneeni vastaavaa, ehkä viimeksi samaisessa teatterissa Kuka pelkää Virginia Woolfin (ja silloin yhtä jumalaisen Silvon) äärellä.

Mutta tämä osui minuun toisellakin tasolla.

Romaanissani Vieraat on nainen nimeltä Ulla, päähenkilön Senjan äiti. Ulla ei koskaan oppinut rakastamaan lastaan, ei koskaan löytänyt äitiydestä tapaa olla ja elää, ja tämän tosiasian kivuliaita jälkiä molemmat naiset kantavat yhä mukanaan. Kirjoittaessani Ullaa minä taiteilin jatkuvasti sen välillä, että vihasin Ullaa ja ymmärsin häntä. Ei ketään voi pakottaa rakastamaan ketään, ei edes omaa lastaan, ja miten kauhean yksinäistä sen tunnustamisen on oltava molemmille. Mutta omista valinnoista ja teoista täytyy ottaa vastuu, etenkin vanhemmuudessa. Ja sitä Ulla ei tehnyt, aivan kuten ei Charlottekaan.

Tuntui hurjalta katsella toisen kirjoittamaa hahmoa lavalla ja tuntea kuin se olisi oma. Ei niin että vertaisin itseäni Bergmaniin, mutta kiehtovaa silti että keski-ikäinen mies on 1970-luvulla kirjoittanut naisen ja kohtaamisen joka teemoiltaan hipoo niin läheltä sitä minkä itse kirjoitin 2010-luvulla. Se vahvistaa sitä minkä jo tiesinkin, että perhe ei koskaan lakkaa olemasta käsittelemisen arvoinen aihe; äidin ja tyttären välinen rakkaus, kohtaamisen vaikeus ja vaikenemisen hinta, käsittelemättömän menneisyyden paino.

Meillä kaikilla on tavalla tai toisella äiti ja suhde siihen, ja se on valtavassa osassa siinä keitä me olemme ja miksi.

Syyssonaatti särki sydämen mutta jätti jälkeensä myös hennon toivon, armon, ja viime hetkillään sai minut itkemään, naisten läsnäolo oli niin vahva, he olivat sisäistäneet tarinan ja sen kivun niin täysin; teatteria paljaimmillaan ja parhaimmillaan. Esityksiä on kolme jäljellä ja lippujakin on, vielä siis ehdit, tätä ei kannata missata.