Tunnen joka ilta ja aamu syvintä mahdollista kiitollisuutta sitä kohtaan, että toistamiseen perheeseemme on saapunut vauva joka nukkuu hyvin. Tätä ei voi korostaa liikaa:
mikään, ei mikään, ole maailmassa yhtä arvokasta kuin uni.
Se ajanjakso kun se kerran katosi, ne väreistä tyhjenneet, huterat, sumeat viikot ja sietämättömän valoisat yöt kun esikoisemme ensimmäisenä kesänään, vajaan vuoden ikäisenä valvoi, ovat kaikesta sameudestaan huolimatta kirkkaina mielessäni, se itkunsekainen epätoivo, jokaisen äännähdyksen ja peiton kahahduksen pelko, äläheräääläheräääläherää, sitä ei kestänyt pahimmillaan kuin reilun kuukauden mutta silti, sen jälkeen unesta tuli täydellisen pyhää, en unohda sitä koskaan.
Ja vaikka nukkuisi niin välillä väsyttää. Koska se nukkuminen ei ole samanlaista kuin ennen lapsia, ei koskaan enää ihan.
Joten olen nyt katsonut Netflixin uutta draamasarjaa, unettomasta, ihanasta, kauheasta ja täydestä vauva-ajasta kertovaa The Letdownia sisälläni sekoitus samaistumista, sympatiaa, iloa ja hetkittäin kauhua, mitä jos tämä yö onkin se jolloin nukkuminen vain lakkaa?
Alison Bellin ja Sarah Schellerin luoma sarja on mainio, arkisuudessaan lämmin ja tosi. Se on kaunistelematon, mustan huumorin ja haikeuden sävyttämä kuvaus siitä mitä vauva tullessaan tuo ja vie. Samalla se kertoo onnistuneesti ihmisen ja tuoreen äidin herkkyydestä ja haavoittuvuudesta, siitä miten haastavaa vanhemmuus voi olla, miten järjettömän suloista ja sietämätöntä. Kerronta on miellyttävän hidasta ja soljuvaa, se antaa henkilöille tilaa kasvaa sekä aikaa reagoida siihen mitä tapahtuu. Mitään erityistä draamaa ei tarvita, kahden kuukauden ikäinen Stevie luo kaikki tarvittavat ainekset (ainakin näin alussa),
Äidiksi tulo on hurja kokemus, jossa yhdistyy valtava rakkaus, uudenlainen väsymys, eläimelliset vaistot, ulkopuolella humiseva maailma ja elämäntilan hämmentävä kaventuminen. Kaikki tämä yhdistettynä raskauden päättymiseen, synnytyksestä toipumiseen, alkuvaiheen intensiivisyyteen ja non-stop hormonimyrskyyn, luo äitiyden alkumetreistä juuri niin mahtavaa ja sekopäistä kuin se ainakin minulla oli, ja on. Ja minä sentään saan nukkua. Ja tämä on jo toinen kerta.
Suosittelen siis katsomaan, etenkin jos olet äiti, tai jos mietit millaista on olla äiti, tai jos olet ihminen, elämisen eri sävyistä kiinnostunut.
Helmi Kekkonen 