Helsinki Lit 2018

Perjantai-iltapäivänä istun bussissa ja luen Johannes Anyurun romaania He hukkuvat äitiensä kyyneliin, kaunista, kauheaa ja häikäisevää kertomusta ajastamme ja siitä mihin saatamme olla matkalla, Topeliuksenkadun ruuhka tuntuu loputtomalta ja hiki valuu pitkin selkää, mutta kirja, se on niin hyvä että itkettää, että joku voi kirjoittaa näin, tällä tavalla ja niin käsittämättömän hienosti, rakentaa romaanin juuri näin, en voi lakata lukemasta, mutta on noustava pois, käveltävä Savoy-teatterin pehmeään viileään hämärään,

lempifestarini maailmassa, olen hetkessä niin onnellinen,

ja lavalle astuu Anyuru ja se mikä tapahtuu joka kerta juuri täällä tapahtuu taas, vajoan kirjallisuuteen, voisin istua penkissä loputtomiin, voisin vaikken edes ymmärrä kaikkea mitä he puhuvat, ruotsinkielentaitoni on ”hieman” ruosteessa, mutta lopussa kun Anyuru sanoo kaikesta huolimatta olevansa toiveikas maailman suhteen, että kaikissa meissä on rakkaus, minua itkettää, taas, kirjallisuus on parasta,

ja on Jani Toivolan ja Golnaz Hashemzadeh Bonden vuoro, lämmin ja kiinnostava keskustelu vanhemmuudesta ja äitiyden tabuista, Bonden romaanin Olimme kerran kompleksisesta äidistä, sukupolvista ja haavoista joita kannamme mukanamme, aihe on niin tuttu ja rakas ja loputon, toivon että keskustelu kestäisi pidempään, että tämä festivaali järjestettäisiin useammin, kaksi tai kolme kertaa vuodessa, täällä on niin hyvä olla, en osaa suhtautua tähän muuten kuin onnesta huokaillen, mutta vauva odottaa kotona ja hänen luokseen on ihana palata,

lasten kanssa on joskus vaikea löytää aikaa kirjoittamiselle mutta ei mahdotonta, aina tulee myös aika kun saa kirjoittaa, se pitää vain muistaa,

ja onneksi pian on seuraava päivä ja Ayòbámi Adébáyò, jonka romaani Älä mene pois on minulla kesken, se ei tuntunut omalta, en saanut siitä kiinni, mutta tapahtuu sekin mikä täällä tapahtuu usein, keskustelun jälkeen haluan ehdottomasti lukea kirjan, ja tapahtuu myös sellainen outo, kaunis, maaginen hetki jollaisista Lit on jo kuuluisa, Adebayo lukee otetta kirjastaan ja kesken kaiken alkaa laulaa, laulu on kirjoitettu kirjaan ja häneen äänensä kantaa läpi salin, kaikki ovat aivan hipihiljaa, tällaista ei todellakaan tapahdu Helsingin Kirjamessuilla,

kaksi kirjailijaa sanovat kirjoittavansa koska talking is terrible, mutta jollain tavalla on oltava maailmassa mukana,

maailmassa jossa monen muun asian ohella tapahtuu juuri nyt myös todella hienoja asioista, feminismi mainittu, #metoo mainittu, tytöt mainittu,

ja sitten kirjailija jota odotin tänä vuonna eniten, tanskalainen Naja Marie Aidt, vedän syvään henkeä ja yritän koota itseni mutta itken jo muutaman minuutin jälkeen, Aidtin kirja Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin oli minulle samankaltainen kokemus kuin Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa viime vuonna, vavisuttava ja unohtumaton, käsittämättömän hieno ja tärkeä kirja surusta ja kuolemasta, ja se että olen saanut kuunnella heitä molempia juuri täällä on kyyneltenkin läpi (tai juuri sen takia) ihanaa, tällaisia kirjoja ja kirjailijoita tarvitaan, heitä jotka uskaltavat ja osaavat sanoittaa mahdottoman,

suru asuu mielikuvituksessa, Aidt sanoo, ja se on niin totta ja kaunista ja surullista,

I had to crawl my way back to language, 

kirjoittaminen on tapa olla olemassa, silloinkin kun kieli pakenee eikä sanoja ole,

jonotan kirjailijalta nimikirjoituksen kirjaani, tämäkin tapahtuu vain täällä, täällä on toisinaan pakko, pakko saada sanoa kirjailijalle ettei maailma ollut sinun kirjasi jälkeen enää sama.

Mutta koska kaikkea ei voi saada, jouduin lähtemään ennen suuresti fanittamani Koko Hubaran ja Ebba Witt-Brattströmin keskustelua. Mutta ah, voin katsoa sen Yle Areenasta nyt, kuten kaikki muutkin haastattelut. Ihanat, koskettavat, älykkäät, toiveikkaat, kiinnostavat ja hauskat.

Kiitos taas Helsinki Lit, olette kultaa. Kunpa vain olisitte useammin.